Töölön sairaala osa 2

Herään heräämöstä ja hoitajia pyörii siellä ympäriinsä. Nään oikean jalkani ja siihen on laitettu sellanen iso rautahökötys eli fiksaattori. Yksi hoitajista alkaa laittaa narua rautaan kiinni. Katon, että mitä ihmettä se meinaa tehdä. Se laittaa jalan roikkumaan raudasta sängyn päähän ja mieleen tuli heti, että nyt se rauta lähtee irti jalasta, mutta ei se mihinkään lähtenyt ja olo vaan helpottui kun jalan sai ylös. Aloin heräilemään ja vähän sattui, mutta kipu ei ollut kauhean kova. Epiduraalin ne oli kuulema laittanut ja en ainakaan tuntenut reiden lihas- tai ihonotto kohdassa mitään. ( Sisäreidestä oli otettu lihasta ja reiden päältä "juustohöylällä" kiva siivu ihoa, koska nilkan/säären lihas ja iho oli siellä mettässä) Kello oli jotain kuuden paikkeilla illalla, leikkaus oli kestänyt 8 tuntia ja olo oli parempi, kuin mitä olin odottanut.
Oli jostain syystä ihan kauhea jano ja yritin
pyytää vettä, mutta en saanut juoda vielä mitään. Pitkään sitä pyydeltyäni ne antoi vähän kostuttaa suuta, mutta siitä se jano vasta yltyi. Ihan niiku olis ollu juomatta monta päivää. Heräämöön ei saisi koskaan tulla vieraita, mutta pyysin, että saisinko edes soittaa äitille, kun en kerkeäisi ajoissa osastolle takaisin. Hoitaja sattui olemaan kotoisin Kuusaalta eli täältä mun kotipaikkakunnalta. Siinä sitten juteltiin sen kanssa kaikkea ja se vei mun sängyn puhelimen viereen. Soitin äitille ja siinä vieressä se hoitaja sanoi, että täällä on niin hiljaista nyt, että voin käydä hakemassa sun äitis tänne. Sitten vähän ajan kuluttua äiti tuli ja se oli ilonen, kun olin niin pirtee ja kivut oli hallinnassa. Juteltiin siinä jotain ja sanoin hoitajille, että nyt alkaa vähän enemmän sattua. No sitten ne hoitajat sano, että pitää vielä olla jonkin aikaa tarkkailussa ja, että sitten siirretään kohta osastolle.

No sitten kun äiti lähti, niin mun tila muuttu ihan päinvastaseks. Jalkaa alko sattumaa ihan sairaasti ja kipu oli melkein yhtä kovaa, kun silloin jalan irti ollessa. Tuntui, kun joku olisi jatkanut jalan leikkelyä sisältäpäin. Mun solisluun kohdalla oli sellanen paikka mihin sen selkäydinpuudutuksen letku tuli ja ne koitti laittaa sinne jotain puudutuksen tehostetta. Oli kuulema vaikea saada puudutusta vaikuttamaan nilkkaan asti. Kipu vaan kasvoi kasvamistaan ja lääkkeet ei auttanu yhtään, niistä tuli vaan sekava olo. Välillä ne antoi kipupiikin  ja se helpotti ehkä noin kymmeneksi minuutiksi. Mut siirrettiin sivuun muista ja mulle tuli siihin oma hoitaja valvomaan. Anestesialääkäri pyydettiin uudestaan paikalle, mutta se oli kerennyt lähteä jo kotiin ja tulisi vasta aamulla takaisin. Olin ihan hiljaa paikallani ja olin ihan hiestä märkä ja kyyneleet vaan valu koko ajan. Kello oli jo jotain kymmenen ja olin enää ainoa potilas heräämössä. Hoitajat soitteli jokapaikkaan ja etsi kaikki mahdolliset lääkkeet, mitä sai antaa. Sitten yksi niistä kattoi mua tosi synkästi ja sanoi, että nyt on kaikki keinot koitettu ja enää me ei voida enempää sua auttaa tai antaa kipulääkkeitä. Muuten tulee vaan lisää ongelmia. Itkin siinä monta tuntia ja se kipu ei lähteny mihinkään. Happiviikset mulla oli ja yritin hengitellä rauhallisesti ja sulkea kipua taas pois mielestä. Aina välillä sain jotain lääkettä lisää ja taas helpotti huimaksi kymmeneksi minuutiksi. Mun syke oli taivaissa ja tärisin ja oli todella heikko olo. Yritin nukahtaa, mutta ei onnistunut. Tätä samaa helvettiä jatku sitten aamuyöhön asti.

Joskus kolmen jälkeen kyyneleet valu vieläkin ja hoitaja yritti aina välillä käydä rauhottelemassa. Musta alko jo tuntuu, et ne ei usko, et minuu oikeesti sattuu ihan helvetisti. Tosin en kyllä valittanu tai pitäny mitää ääntä. Viimein sanoin hädissäni hoitajalle, että anna nyt ihan mitä vaan, et en enää jaksa tätä. Ihan sama, mitä siitä tulee, kuhan saan tän kivun ees vähäks aikaa päästä pois. Rauhottavaa se sitten anto suoneen ja heti tuli paljon parempi olo. Pystyin laittamaan silmät kiinni ja vihdoin aattelemaan jotain muuta. Silmät kun sulki, alko silmissä pyöriä kaikkia kuvia ja hahmoja. Ne oli ihan kivoja katella ja pyysin vielä lääkettä lisää ja vähän rauhotuin. Nyt aloin vähän nukahdella ja näin edelleen enemmän niitä kuvia. Valveunia ne kai oli. Kipu ei poistunut mihinkään, mutta pää oli niin sekaisin, että kipuun ei kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Aika kului ja hoitaja soitti johonkin ja ilmoitti, että tää heräämössä olo oli venyny yli kymmeneen tuntiin. Olin niin lääkkeissä kuin vaan voi olla ja ne kuvat, mitä näki, niin alko muuttua pikkuhiljaa aste asttelta ahistavimmiksi. Mun eteen alko tulemaan kaikkia outoja hahmoja, kuin joistain kauhuleffoista. Sitten, kun olin vaikuttanut rauhallisemmalta jo jonkin aikaa, niin ne päätti siirtä mut vihdoin sinne osastolle ja kello oli jotain puoli 5 aamulla. Pyysin matkalla vielä rauhottavaa lisää ja sitten, mut jätettiinkin pimeeseen vieraaseen huoneeseen, jossa oli mun lisäksi vaan kaksi vanhempaa naista.

Olin ihan poikki ja väsynyt siitä kauheesta kivusta. Laitoin silmät kiinni ja yritin nukahtaa. Yhtäkkiä alan kuulla ääniä ja joku puhuu mulle. Äiti on siinä vieressä ja puhun sen kanssa, huoneeseen tulee myös muita vieraita hahmoja. Ne huutaa ja kiljuu siinä vieressä ja mun kuvat alkaa

muuttua yhä sairaimmiksi. Kun avaan silmät niin ne kaikki häviää hetkeksi. Ahisti ja pelotti ihan kauheesti ja olin silleen, että nytkö mä sitten viimein sekosinkin. Kauan se kestikin ja epäilin, että onko mulle nyt tullut joku skitsofrenia. Erotin harhat todellisuudesta hetken mietittyäni, mutta ne oli silti tosi pelottavia. Menin paniikkiin ja aloin taas vaihteeksi itkeä. Onneksi en voinut kävellä tai liikkua, koska olisin varmaan juossut johonkin tai löytänyt aamulla itseni ties mistä lattialta. Soitin hälyytyskelloa ja hoitaja tuli käymään. Yritin selittää sille, et mikä mulla oli hätänä, kun itkin ja tärisin siinä koko ajan.
Se tais ymmärtää, mutta sano vaan, että
lääkkeistä toi johtuu ja, että nuku nyt rauhassa vaan. Ei siis mitään apua ja se paniikki vaan kasvoi. Yritin tuijottaa kelloa ja odotin koko ajan aamun tuloa. Vielä oli vajaa kaksi tuntia aikaa ja yritin pitää silmiä väkisin auki. Väsytti ihan kauheasti ja silmät meinasi koko ajan mennä uudestaan kiinni. Joka hetki kun ne meni, niin ne samat ahdistavat hahmot ja kuvat tuli takasin silmien eteen. Se oli kauhein yö, mitä mulla on ikinä ollu. Yritin ottaa pöydältä vettä ja kun kurkotan kättä, niin se käsi vaan koskee tyhjää. Silmät ovat taas menneet huomaamatta kiinni ja näin huoneen ihan väärinpäin tai esineet olivat väärillä paikoilla. En sitten saanut vettä edes otettua, kun aina kun pulloa yritti koskea, niin se hävisi johonkin. Soitin taas kelloa ja pyysin jotain lehtiä luettavaksi, sekä korvatulpat. Korvatulpat piti ottaa heti pois, kun oli jotenkin vielä ahdistavampaa, kun ei kuullut enää, kuin niitä mun päänsisäsiä ääniä. Otin Aku ankan käteeni ja tuijotin samaa puhekuplaa noin tunnin verran. Luin aina saman lauseen uudestaan ja aloitin alusta. Sitten seuraavassa muistikuvassa hoitajat herättelee ja olin kuulema nukahtanut lehti käteen istualteen ja, mut oli sitten peitelty ja laskettu nukkuma-asentoon. Ne antoi mun onneksi nukkua pitkään ja herätessä se pitkä ja kauhea yö oli onneksi vaan pelkkä paha muisto. Kipu vai harhat? Jos on pakko jatkossa päättää, niin valitsen kyllä kivun.

Valveunet

Silmät aukee vieraas huonees, lämmin ja rauhalliin olo on

Joku vieras sulta fiiliksii kysyy, puhe sammaltaa, mut silti sä vastaat

Huone kirkkaammaks hetki hetkelt tulee, näät valkoset seinät ja valkotakkisii ihmisii

Tunne äkkii päinvastaseks muuttuu, tunnet kivun, näet kaiken, kuulet kiljasut, myös lapsen itkun

Et kehtaa valittaa, mut kalpeet kasvot ja kyyneleet kaiken paljastaa

Morfiini virtaa taas ja oot hiljaa vaan, hetkenpääst unten rajamail tai toises maas

Valveunet alkaa taas, silmäs kun suljet satumaailma aukeaa

Oudot hahmot huonees liikkuu yhtäkkii vaa, ne sulle myös huutaa ja kiljuu kovaa

Ahistaa, pelottaa, ei oudot tyypit lähe vaik kuinka haluaisitkaa

Soitat kelloa kyynel poskella

Apua ei tule vaan hoitaja

Sanoo sulle hyvää yötä nyt nukutaan, se vahvoist lääkkeist johtuu, ei lähel todellisuuttakaan

Lehtii selailet, samat lauseet kerta toisensa jälkeen luettelet

etkä uskalla silmiäs sulkea, sillä tiiät, et ne tulee taas, eikä niilt pakoo pääse kovaa juoksemallakaan

Lehet tippuu käsist yhä uudestaan, nostat pääsi ylös rohkeasti vaan, ei kummituksii pitäis olla olemassakaan

Pelkäät, että sekoat
Kauan sekin vei, pysyin hetken järjis ja taas se tunne vei

Rauhottavaa, en uskalla ottakaan , pelko tulee aina vaan ja se valtaa koko ruumiin kokonaan

Minuuttei, sekunttei jatkuvasti lasken

Loppuuks tää, ikänäkään

Eiks kipu riittäis kärsimykseks tän?

Valveunet alkaa taas, silmäs kun suljet satumaailma aukeaa

Oudot hahmot huonees liikkuu yhtäkkii vaan, ne sulle myös huutaa ja kiljuu kovaa

Ahistaa, pelottaa, ei oudot tyypit lähe vaik kuinka haluaisitkaan

Soitat kelloa kyynel poskella

Apua ei tule vaan hoitaja

Sanoo sulle hyvää yötä nyt nukutaan, se vahvoist lääkkeist johtuu, ei lähel todellisuuttakaan

Vihdoin nukahdat ja se kaikki kauhea, aamulla on onneks vaan, pelkkää historiaa

Karoliina Halme