Töölön sairaala osa 1

Oon vanhassa suihkuhuoneessa ja nään ikkunasta vieraan maiseman. Olo tuntuu vieläkin epätodelliselta ja mietin, et miten mä tänne oon joutunu. En tienny oikeen missä oon ja ainoastaan suihkussa näki ulos ikkunasta. Mun sänkyä vastapäätä oli suunnillee mun ikäin nuori vaalee tyttö. Kuuntelin aina kun hoitajat puhu sille ja ne koitti kovast saada sen hyvälle mielelle ja syömään edes jotakin. Sillä oli kolme raajaa kipsin peitossa ja se itki oikeastaan koko ajan. Ihmettelin vaa, et missä mun itku on? Oonko jotenkii outo, kun oon rauhalliin? Iskä toi mulle parin päivän päästä tietokoneen ja laitoin sillä joillekkii tyypeille viestii, mut en muista, et mitä oon lääkehuuruissani sinne kirjotellu. Aika hyvässä jamassa olin kuitenkin olosuhteisiin nähden, koska pystyin jo olemaan koneella vähän aikaa ja kirjottamaa jotain ees vähäsen järkevää sinne :D Kaikki letkut oli vielä paikallaan ja oli vähän ongelmaa, kun suonet ei meinannu kestää sitä lääkkeiden määrää. Uusia suonia ei meinattu löytää millään ja ihan summa mutikassa ne niitä piikkejä pisteli. Esimerkiksi uuteen varjoainekuvaan mennessä, mua jouduttiin pistämään yli 20 kertaa (laskut alko menemää sekasin tossa vaiheessa ja vieläkin on pistosjälkiä käsissä), kunnes kolmas lääkäri sai vihdoin laitettua kanyylin. Pari hoitajaa muistan myös tältä osastolta ja toinen oli kuin enkeli ja toinen sellanen "tomeratäti", joka hoki mulle koko ajan, että pitkä hoito, pitkä jalka...:D. Toinen oli ihanin hoitaja, mitä oon viel tähän mennessä nähny, vaik se ei hoitanu mua kuin pienen hetken. Se oli nuori ja oli kyllä itelleen just oikeessa ammatissa. Yks vanha nainen oli tosi sekasin siel meijän huoneessa ja sitä ei kukaan saanu rauhottumaan. Sitten ku tää kysein hoitaja meni vaan pieneks hetkeks sen vieree ja sano, ettei sillä ole mitään hätää ja, että se on turvassa täällä. Sillä sekunnilla sen mummon hätä sitten loppu ja se ei enää huutanu tai hätäilly. Mun päivän kohokohta oli suihkuun pääsy, koska siellä näki ulos ikkunasta ja sai hetken olla ihan yksin ja koittaa tajuta, et mitä on tapahtunu.

Aloin tajuamaan vasta noin 3-4 päivän jälkeen jotain kunnolla ja sitten en enää ihmetellykkään sen toisen tytön itkua. Onneks en muista paljoa mitään niistä päivistä, nii ei tarvi muistella jälkeepäin joka asiaa. Silloin ei tuntunu mitenkää erityisen sekavalta, mut jostain syystä mun aivot vissii haluu suojella siltä ekalta järkytykseltä jälkeenpäin. Näin silloin joka yö oikeastaan unta siitä, että tipuin ja muitakin painajaisia. Vieläkin kaikista tärkeint oli kivuttomuus, jota tulee nykyäänkin arvostettua tosi paljon. Yks ja tosi tärkee juttu oli mulle kans sairaalassa, se ku mun serkku, joka asuu Helsingissä, niin tuli melkein joka päivä mun luo. Se piti mulle seuraa ja koitti piristää parhaansa mukaan. En muista oikee, et mitä ollaa puhuttu, mut se piti kuiteskii mut kasassa juttelemalla myös ihan tavallisista asioista ja oli yks tärkee syy siihi, miks en "romahtanu". Serkku kävi siel nii paljo, et jossai vaihees ne muutkii huoneessaolijat alko pyytää sitä auttamaa jossain pienissä asiois ja muutekin se toi aina sinne huoneeseen jotain positiivista mukanaan. Äitillä oli varattu ennakkoon Tallinnan matka ja oli aluks ihan ok, et se sinne lähtis pariks päiväks rentoutumaan. Sitten kun se oli lähteny ,nii mulle ilmotettiikin jostain leikkauksesta, joka tulis olemaan seuraavana päivänä. Tajusin, et äiti ei oo silloin kerenny viel tulla takasin Suomeen ja se ei tuntunu mitenkää kivalta siinä vaiheessa. Soiteltiin, mut ei se ollu sama asia, ku et se olis ollu siinä vieressä. Tollasis tilanteis tajuu, et kuinka tärkee se äiti oikeesti on, vaikka se kuinka tuntuis välillä tyhmältä ja ärsyttävältä :D

Mut valmisteltii leikkaukseen, jossa mulle oli tarkotus laittaa sellanen vakiksi kutsuttu laite, joka poistais joitakin päivii likaa sieltä jalasta. En tajunnu pelätä sitä leikkausta, koska viimeksi oli ollu nii hyvä kivunhoito (toisin, ku takaristiside leikkauksessa) ja tiesin, ettei se viimeseks operaatioks jäis kuiteskaan. Mulla ei ollu sillä hetkellä kipuja ainakaan kauheesti ja toivoin vaa, et se paranemiin ois alkanu silloin, eikä mitään ois tarvinnu enää sörkkiä. Seuraavana yönä sain onneks hyvin nukuttua ja aamulla olin valmis leikkaukseen. Anestesialääkärikin kävi vielä kertomassa nukutuksesta. No sitten vartuin ja vartuin, eikä kukaan tullu hakemaan. Joskus iltapäivällä ne sitten tulikin sanomaa, että ei ne kerennytkään tänään laittamaan sitä laitetta, että katotaan parin päivän päästä uudestaan.

Sittenhän vasta aloinkin pelkäämään sitä leikkausta, kun tiesin siitä etukäteen. Itkin pari päivää melkein koko ajan ja olin ihan hysteerinen. No taas mut valmisteltiin leikkaukseen ja nyt suunnitelmat olikin muuttunu ihan radikaalisti ja koko ajan tuli uus lääkäri selittämään, että mitä tehdään. Itkin, enkä halunnu kuunnella mitä ne sanoo. En halunnu kuulla ainakin kuutta kertaa peräkkäin, että mun jalka on menny tosi pahasti ja, että sitä on vaikee korjata. Enkä sitä, että leikkauksessa on se ja se riski ja suurin osa ihosiirteistä ei tartu, kudospuutos on massiivinen ja ei tiedetä yhtään onnistuuko koko leikkaus vai ei. Oisin halunnu olla vaa tiedottomaan ja antaa niitten tehä, se mikä on parasta ja pakko. Äiti kerkes onneksi tulla edellisenä iltana ennen leikkausta takasin ja se olikin mun luona myöhään iltaan ja tuli heti aamulla aikaseen vierailuajoista huolimatta takasin.

Olin ollut siihen asti suuhtellisen rauhallinen kaiken kaikkiaan, mut nyt en sitten saanu itteäni mitenkää kasaan ja pelkäsin kai aika paljon leikkausta ja erityisesti niitä kipuja. Lääkäreitä tuli ja meni ja viimein äiti sano yhelle mun puolesta jotain, että en haluu tietää nyt vielä yhtään mitään. Kyseinen lääkäri oli leikannut aikasemmin myös mun polven ja se halusi käydä kahvilassa juttelemassa mun äitin kanssa ja ihmetteli koko tapahtumaa ja sanoi, että taidan olla aika järkyttynyt tästä koko jutusta. Joku lupasi mulle kanssa kipupumpun laittamisen leikkauksen yhteydessä. Sitten jossain vaiheessa sen paniikin keskellä, mua alettiin viemään leikkuriin ja matkalla sanottiin, että herään sitten illalla johonkin aikaan ja mut viedään osasto 3:selle eli plastiikkakirurgiselle osastolle ihonsiirteen takia. Äiti saattoi mut sinne asti, mihin sai ja sitten jatkoin matkaa hoitajien kanssa. Vähän kerkesin rauhottumaan kunnes sitten tulin leikkaussaliin. Siellä oli niin paljon porukkaa, että hyvä, että ne kaikki mahtui edes sinne.(6 lääkäriä ja 15 hoitajaa) Osa hoitajista piti jotain veitsiä ja muita työkaluja käsissään ja menin yhä enemmän vaan siitä paniikkiin.Kyyneleet vaan valu koko ajan ja tärisin. Ne meinas vielä alkaa selittää jotain siitä nukutuksesta, mutta kun menin vaan vielä enemmän sekasin, niin ne laittoi suoraan maskin suulle ja nukahdin.