Töölön sairaala osa 2

Herään heräämöstä ja hoitajia pyörii siellä ympäriinsä. Nään oikean jalkani ja siihen on laitettu sellanen iso rautahökötys eli fiksaattori. Yksi hoitajista alkaa laittaa narua rautaan kiinni. Katon, että mitä ihmettä se meinaa tehdä. Se laittaa jalan roikkumaan raudasta sängyn päähän ja mieleen tuli heti, että nyt se rauta lähtee irti jalasta, mutta ei se mihinkään lähtenyt ja olo vaan helpottui kun jalan sai ylös. Aloin heräilemään ja vähän sattui, mutta kipu ei ollut kauhean kova. Epiduraalin ne oli kuulema laittanut ja en ainakaan tuntenut reiden lihas- tai ihonotto kohdassa mitään. ( Sisäreidestä oli otettu lihasta ja reiden päältä "juustohöylällä" kiva siivu ihoa, koska nilkan/säären lihas ja iho oli siellä mettässä) Kello oli jotain kuuden paikkeilla illalla, leikkaus oli kestänyt 8 tuntia ja olo oli parempi, kuin mitä olin odottanut.
Oli jostain syystä ihan kauhea jano ja yritin
pyytää vettä, mutta en saanut juoda vielä mitään. Pitkään sitä pyydeltyäni ne antoi vähän kostuttaa suuta, mutta siitä se jano vasta yltyi. Ihan niiku olis ollu juomatta monta päivää. Heräämöön ei saisi koskaan tulla vieraita, mutta pyysin, että saisinko edes soittaa äitille, kun en kerkeäisi ajoissa osastolle takaisin. Hoitaja sattui olemaan kotoisin Kuusaalta eli täältä mun kotipaikkakunnalta. Siinä sitten juteltiin sen kanssa kaikkea ja se vei mun sängyn puhelimen viereen. Soitin äitille ja siinä vieressä se hoitaja sanoi, että täällä on niin hiljaista nyt, että voin käydä hakemassa sun äitis tänne. Sitten vähän ajan kuluttua äiti tuli ja se oli ilonen, kun olin niin pirtee ja kivut oli hallinnassa. Juteltiin siinä jotain ja sanoin hoitajille, että nyt alkaa vähän enemmän sattua. No sitten ne hoitajat sano, että pitää vielä olla jonkin aikaa tarkkailussa ja, että sitten siirretään kohta osastolle.

No sitten kun äiti lähti, niin mun tila muuttu ihan päinvastaseks. Jalkaa alko sattumaa ihan sairaasti ja kipu oli melkein yhtä kovaa, kun silloin jalan irti ollessa. Tuntui, kun joku olisi jatkanut jalan leikkelyä sisältäpäin. Mun solisluun kohdalla oli sellanen paikka mihin sen selkäydinpuudutuksen letku tuli ja ne koitti laittaa sinne jotain puudutuksen tehostetta. Oli kuulema vaikea saada puudutusta vaikuttamaan nilkkaan asti. Kipu vaan kasvoi kasvamistaan ja lääkkeet ei auttanu yhtään, niistä tuli vaan sekava olo. Välillä ne antoi kipupiikin  ja se helpotti ehkä noin kymmeneksi minuutiksi. Mut siirrettiin sivuun muista ja mulle tuli siihin oma hoitaja valvomaan. Anestesialääkäri pyydettiin uudestaan paikalle, mutta se oli kerennyt lähteä jo kotiin ja tulisi vasta aamulla takaisin. Olin ihan hiljaa paikallani ja olin ihan hiestä märkä ja kyyneleet vaan valu koko ajan. Kello oli jo jotain kymmenen ja olin enää ainoa potilas heräämössä. Hoitajat soitteli jokapaikkaan ja etsi kaikki mahdolliset lääkkeet, mitä sai antaa. Sitten yksi niistä kattoi mua tosi synkästi ja sanoi, että nyt on kaikki keinot koitettu ja enää me ei voida enempää sua auttaa tai antaa kipulääkkeitä. Muuten tulee vaan lisää ongelmia. Itkin siinä monta tuntia ja se kipu ei lähteny mihinkään. Happiviikset mulla oli ja yritin hengitellä rauhallisesti ja sulkea kipua taas pois mielestä. Aina välillä sain jotain lääkettä lisää ja taas helpotti huimaksi kymmeneksi minuutiksi. Mun syke oli taivaissa ja tärisin ja oli todella heikko olo. Yritin nukahtaa, mutta ei onnistunut. Tätä samaa helvettiä jatku sitten aamuyöhön asti.

Joskus kolmen jälkeen kyyneleet valu vieläkin ja hoitaja yritti aina välillä käydä rauhottelemassa. Musta alko jo tuntuu, et ne ei usko, et minuu oikeesti sattuu ihan helvetisti. Tosin en kyllä valittanu tai pitäny mitää ääntä. Viimein sanoin hädissäni hoitajalle, että anna nyt ihan mitä vaan, et en enää jaksa tätä. Ihan sama, mitä siitä tulee, kuhan saan tän kivun ees vähäks aikaa päästä pois. Rauhottavaa se sitten anto suoneen ja heti tuli paljon parempi olo. Pystyin laittamaan silmät kiinni ja vihdoin aattelemaan jotain muuta. Silmät kun sulki, alko silmissä pyöriä kaikkia kuvia ja hahmoja. Ne oli ihan kivoja katella ja pyysin vielä lääkettä lisää ja vähän rauhotuin. Nyt aloin vähän nukahdella ja näin edelleen enemmän niitä kuvia. Valveunia ne kai oli. Kipu ei poistunut mihinkään, mutta pää oli niin sekaisin, että kipuun ei kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Aika kului ja hoitaja soitti johonkin ja ilmoitti, että tää heräämössä olo oli venyny yli kymmeneen tuntiin. Olin niin lääkkeissä kuin vaan voi olla ja ne kuvat, mitä näki, niin alko muuttua pikkuhiljaa aste asttelta ahistavimmiksi. Mun eteen alko tulemaan kaikkia outoja hahmoja, kuin joistain kauhuleffoista. Sitten, kun olin vaikuttanut rauhallisemmalta jo jonkin aikaa, niin ne päätti siirtä mut vihdoin sinne osastolle ja kello oli jotain puoli 5 aamulla. Pyysin matkalla vielä rauhottavaa lisää ja sitten, mut jätettiinkin pimeeseen vieraaseen huoneeseen, jossa oli mun lisäksi vaan kaksi vanhempaa naista.

Olin ihan poikki ja väsynyt siitä kauheesta kivusta. Laitoin silmät kiinni ja yritin nukahtaa. Yhtäkkiä alan kuulla ääniä ja joku puhuu mulle. Äiti on siinä vieressä ja puhun sen kanssa, huoneeseen tulee myös muita vieraita hahmoja. Ne huutaa ja kiljuu siinä vieressä ja mun kuvat alkaa

muuttua yhä sairaimmiksi. Kun avaan silmät niin ne kaikki häviää hetkeksi. Ahisti ja pelotti ihan kauheesti ja olin silleen, että nytkö mä sitten viimein sekosinkin. Kauan se kestikin ja epäilin, että onko mulle nyt tullut joku skitsofrenia. Erotin harhat todellisuudesta hetken mietittyäni, mutta ne oli silti tosi pelottavia. Menin paniikkiin ja aloin taas vaihteeksi itkeä. Onneksi en voinut kävellä tai liikkua, koska olisin varmaan juossut johonkin tai löytänyt aamulla itseni ties mistä lattialta. Soitin hälyytyskelloa ja hoitaja tuli käymään. Yritin selittää sille, et mikä mulla oli hätänä, kun itkin ja tärisin siinä koko ajan.
Se tais ymmärtää, mutta sano vaan, että
lääkkeistä toi johtuu ja, että nuku nyt rauhassa vaan. Ei siis mitään apua ja se paniikki vaan kasvoi. Yritin tuijottaa kelloa ja odotin koko ajan aamun tuloa. Vielä oli vajaa kaksi tuntia aikaa ja yritin pitää silmiä väkisin auki. Väsytti ihan kauheasti ja silmät meinasi koko ajan mennä uudestaan kiinni. Joka hetki kun ne meni, niin ne samat ahdistavat hahmot ja kuvat tuli takasin silmien eteen. Se oli kauhein yö, mitä mulla on ikinä ollu. Yritin ottaa pöydältä vettä ja kun kurkotan kättä, niin se käsi vaan koskee tyhjää. Silmät ovat taas menneet huomaamatta kiinni ja näin huoneen ihan väärinpäin tai esineet olivat väärillä paikoilla. En sitten saanut vettä edes otettua, kun aina kun pulloa yritti koskea, niin se hävisi johonkin. Soitin taas kelloa ja pyysin jotain lehtiä luettavaksi, sekä korvatulpat. Korvatulpat piti ottaa heti pois, kun oli jotenkin vielä ahdistavampaa, kun ei kuullut enää, kuin niitä mun päänsisäsiä ääniä. Otin Aku ankan käteeni ja tuijotin samaa puhekuplaa noin tunnin verran. Luin aina saman lauseen uudestaan ja aloitin alusta. Sitten seuraavassa muistikuvassa hoitajat herättelee ja olin kuulema nukahtanut lehti käteen istualteen ja, mut oli sitten peitelty ja laskettu nukkuma-asentoon. Ne antoi mun onneksi nukkua pitkään ja herätessä se pitkä ja kauhea yö oli onneksi vaan pelkkä paha muisto. Kipu vai harhat? Jos on pakko jatkossa päättää, niin valitsen kyllä kivun.

Valveunet

Silmät aukee vieraas huonees, lämmin ja rauhalliin olo on

Joku vieras sulta fiiliksii kysyy, puhe sammaltaa, mut silti sä vastaat

Huone kirkkaammaks hetki hetkelt tulee, näät valkoset seinät ja valkotakkisii ihmisii

Tunne äkkii päinvastaseks muuttuu, tunnet kivun, näet kaiken, kuulet kiljasut, myös lapsen itkun

Et kehtaa valittaa, mut kalpeet kasvot ja kyyneleet kaiken paljastaa

Morfiini virtaa taas ja oot hiljaa vaan, hetkenpääst unten rajamail tai toises maas

Valveunet alkaa taas, silmäs kun suljet satumaailma aukeaa

Oudot hahmot huonees liikkuu yhtäkkii vaa, ne sulle myös huutaa ja kiljuu kovaa

Ahistaa, pelottaa, ei oudot tyypit lähe vaik kuinka haluaisitkaa

Soitat kelloa kyynel poskella

Apua ei tule vaan hoitaja

Sanoo sulle hyvää yötä nyt nukutaan, se vahvoist lääkkeist johtuu, ei lähel todellisuuttakaan

Lehtii selailet, samat lauseet kerta toisensa jälkeen luettelet

etkä uskalla silmiäs sulkea, sillä tiiät, et ne tulee taas, eikä niilt pakoo pääse kovaa juoksemallakaan

Lehet tippuu käsist yhä uudestaan, nostat pääsi ylös rohkeasti vaan, ei kummituksii pitäis olla olemassakaan

Pelkäät, että sekoat
Kauan sekin vei, pysyin hetken järjis ja taas se tunne vei

Rauhottavaa, en uskalla ottakaan , pelko tulee aina vaan ja se valtaa koko ruumiin kokonaan

Minuuttei, sekunttei jatkuvasti lasken

Loppuuks tää, ikänäkään

Eiks kipu riittäis kärsimykseks tän?

Valveunet alkaa taas, silmäs kun suljet satumaailma aukeaa

Oudot hahmot huonees liikkuu yhtäkkii vaan, ne sulle myös huutaa ja kiljuu kovaa

Ahistaa, pelottaa, ei oudot tyypit lähe vaik kuinka haluaisitkaan

Soitat kelloa kyynel poskella

Apua ei tule vaan hoitaja

Sanoo sulle hyvää yötä nyt nukutaan, se vahvoist lääkkeist johtuu, ei lähel todellisuuttakaan

Vihdoin nukahdat ja se kaikki kauhea, aamulla on onneks vaan, pelkkää historiaa

Karoliina Halme

Töölön sairaala osa 1

Oon vanhassa suihkuhuoneessa ja nään ikkunasta vieraan maiseman. Olo tuntuu vieläkin epätodelliselta ja mietin, et miten mä tänne oon joutunu. En tienny oikeen missä oon ja ainoastaan suihkussa näki ulos ikkunasta. Mun sänkyä vastapäätä oli suunnillee mun ikäin nuori vaalee tyttö. Kuuntelin aina kun hoitajat puhu sille ja ne koitti kovast saada sen hyvälle mielelle ja syömään edes jotakin. Sillä oli kolme raajaa kipsin peitossa ja se itki oikeastaan koko ajan. Ihmettelin vaa, et missä mun itku on? Oonko jotenkii outo, kun oon rauhalliin? Iskä toi mulle parin päivän päästä tietokoneen ja laitoin sillä joillekkii tyypeille viestii, mut en muista, et mitä oon lääkehuuruissani sinne kirjotellu. Aika hyvässä jamassa olin kuitenkin olosuhteisiin nähden, koska pystyin jo olemaan koneella vähän aikaa ja kirjottamaa jotain ees vähäsen järkevää sinne :D Kaikki letkut oli vielä paikallaan ja oli vähän ongelmaa, kun suonet ei meinannu kestää sitä lääkkeiden määrää. Uusia suonia ei meinattu löytää millään ja ihan summa mutikassa ne niitä piikkejä pisteli. Esimerkiksi uuteen varjoainekuvaan mennessä, mua jouduttiin pistämään yli 20 kertaa (laskut alko menemää sekasin tossa vaiheessa ja vieläkin on pistosjälkiä käsissä), kunnes kolmas lääkäri sai vihdoin laitettua kanyylin. Pari hoitajaa muistan myös tältä osastolta ja toinen oli kuin enkeli ja toinen sellanen "tomeratäti", joka hoki mulle koko ajan, että pitkä hoito, pitkä jalka...:D. Toinen oli ihanin hoitaja, mitä oon viel tähän mennessä nähny, vaik se ei hoitanu mua kuin pienen hetken. Se oli nuori ja oli kyllä itelleen just oikeessa ammatissa. Yks vanha nainen oli tosi sekasin siel meijän huoneessa ja sitä ei kukaan saanu rauhottumaan. Sitten ku tää kysein hoitaja meni vaan pieneks hetkeks sen vieree ja sano, ettei sillä ole mitään hätää ja, että se on turvassa täällä. Sillä sekunnilla sen mummon hätä sitten loppu ja se ei enää huutanu tai hätäilly. Mun päivän kohokohta oli suihkuun pääsy, koska siellä näki ulos ikkunasta ja sai hetken olla ihan yksin ja koittaa tajuta, et mitä on tapahtunu.

Aloin tajuamaan vasta noin 3-4 päivän jälkeen jotain kunnolla ja sitten en enää ihmetellykkään sen toisen tytön itkua. Onneks en muista paljoa mitään niistä päivistä, nii ei tarvi muistella jälkeepäin joka asiaa. Silloin ei tuntunu mitenkää erityisen sekavalta, mut jostain syystä mun aivot vissii haluu suojella siltä ekalta järkytykseltä jälkeenpäin. Näin silloin joka yö oikeastaan unta siitä, että tipuin ja muitakin painajaisia. Vieläkin kaikista tärkeint oli kivuttomuus, jota tulee nykyäänkin arvostettua tosi paljon. Yks ja tosi tärkee juttu oli mulle kans sairaalassa, se ku mun serkku, joka asuu Helsingissä, niin tuli melkein joka päivä mun luo. Se piti mulle seuraa ja koitti piristää parhaansa mukaan. En muista oikee, et mitä ollaa puhuttu, mut se piti kuiteskii mut kasassa juttelemalla myös ihan tavallisista asioista ja oli yks tärkee syy siihi, miks en "romahtanu". Serkku kävi siel nii paljo, et jossai vaihees ne muutkii huoneessaolijat alko pyytää sitä auttamaa jossain pienissä asiois ja muutekin se toi aina sinne huoneeseen jotain positiivista mukanaan. Äitillä oli varattu ennakkoon Tallinnan matka ja oli aluks ihan ok, et se sinne lähtis pariks päiväks rentoutumaan. Sitten kun se oli lähteny ,nii mulle ilmotettiikin jostain leikkauksesta, joka tulis olemaan seuraavana päivänä. Tajusin, et äiti ei oo silloin kerenny viel tulla takasin Suomeen ja se ei tuntunu mitenkää kivalta siinä vaiheessa. Soiteltiin, mut ei se ollu sama asia, ku et se olis ollu siinä vieressä. Tollasis tilanteis tajuu, et kuinka tärkee se äiti oikeesti on, vaikka se kuinka tuntuis välillä tyhmältä ja ärsyttävältä :D

Mut valmisteltii leikkaukseen, jossa mulle oli tarkotus laittaa sellanen vakiksi kutsuttu laite, joka poistais joitakin päivii likaa sieltä jalasta. En tajunnu pelätä sitä leikkausta, koska viimeksi oli ollu nii hyvä kivunhoito (toisin, ku takaristiside leikkauksessa) ja tiesin, ettei se viimeseks operaatioks jäis kuiteskaan. Mulla ei ollu sillä hetkellä kipuja ainakaan kauheesti ja toivoin vaa, et se paranemiin ois alkanu silloin, eikä mitään ois tarvinnu enää sörkkiä. Seuraavana yönä sain onneks hyvin nukuttua ja aamulla olin valmis leikkaukseen. Anestesialääkärikin kävi vielä kertomassa nukutuksesta. No sitten vartuin ja vartuin, eikä kukaan tullu hakemaan. Joskus iltapäivällä ne sitten tulikin sanomaa, että ei ne kerennytkään tänään laittamaan sitä laitetta, että katotaan parin päivän päästä uudestaan.

Sittenhän vasta aloinkin pelkäämään sitä leikkausta, kun tiesin siitä etukäteen. Itkin pari päivää melkein koko ajan ja olin ihan hysteerinen. No taas mut valmisteltiin leikkaukseen ja nyt suunnitelmat olikin muuttunu ihan radikaalisti ja koko ajan tuli uus lääkäri selittämään, että mitä tehdään. Itkin, enkä halunnu kuunnella mitä ne sanoo. En halunnu kuulla ainakin kuutta kertaa peräkkäin, että mun jalka on menny tosi pahasti ja, että sitä on vaikee korjata. Enkä sitä, että leikkauksessa on se ja se riski ja suurin osa ihosiirteistä ei tartu, kudospuutos on massiivinen ja ei tiedetä yhtään onnistuuko koko leikkaus vai ei. Oisin halunnu olla vaa tiedottomaan ja antaa niitten tehä, se mikä on parasta ja pakko. Äiti kerkes onneksi tulla edellisenä iltana ennen leikkausta takasin ja se olikin mun luona myöhään iltaan ja tuli heti aamulla aikaseen vierailuajoista huolimatta takasin.

Olin ollut siihen asti suuhtellisen rauhallinen kaiken kaikkiaan, mut nyt en sitten saanu itteäni mitenkää kasaan ja pelkäsin kai aika paljon leikkausta ja erityisesti niitä kipuja. Lääkäreitä tuli ja meni ja viimein äiti sano yhelle mun puolesta jotain, että en haluu tietää nyt vielä yhtään mitään. Kyseinen lääkäri oli leikannut aikasemmin myös mun polven ja se halusi käydä kahvilassa juttelemassa mun äitin kanssa ja ihmetteli koko tapahtumaa ja sanoi, että taidan olla aika järkyttynyt tästä koko jutusta. Joku lupasi mulle kanssa kipupumpun laittamisen leikkauksen yhteydessä. Sitten jossain vaiheessa sen paniikin keskellä, mua alettiin viemään leikkuriin ja matkalla sanottiin, että herään sitten illalla johonkin aikaan ja mut viedään osasto 3:selle eli plastiikkakirurgiselle osastolle ihonsiirteen takia. Äiti saattoi mut sinne asti, mihin sai ja sitten jatkoin matkaa hoitajien kanssa. Vähän kerkesin rauhottumaan kunnes sitten tulin leikkaussaliin. Siellä oli niin paljon porukkaa, että hyvä, että ne kaikki mahtui edes sinne.(6 lääkäriä ja 15 hoitajaa) Osa hoitajista piti jotain veitsiä ja muita työkaluja käsissään ja menin yhä enemmän vaan siitä paniikkiin.Kyyneleet vaan valu koko ajan ja tärisin. Ne meinas vielä alkaa selittää jotain siitä nukutuksesta, mutta kun menin vaan vielä enemmän sekasin, niin ne laittoi suoraan maskin suulle ja nukahdin.

After 4 months

Otettu 3vk tippumisen jälkeen Kuusaan mäeltä.       
Reidestä on otettu ihoa nilkkaan,
niin siksi se näyttää tossa tolta
Välillä kävin yksinkin kelailemassa ympäri sairaalaa,
ja kerran vähän kaatusinkin... :D

Nyt oon 3kk pyörätuolissa ja rautahökötyksen jalassa olon jälkeen kerennyt ensin vähän yli viikon kävellä kepeillä vasemmalla jalalla ja sen jälkeen ja vieläkin molemmilla keppien kanssa + avattava kipsi jalassa. Oon kävellyt lyhyitä matkoja jo ilman keppejäkin, nyt vaan taas tuo kipu haittaa tät mun menoa ja pitkiä matkoja ei voi olla pystyssä. Lääkärilläkin on käyty useamman kerran tarkistuttamassa, että kaikki on kunnossa, kun ei oikein tiedä, että kuinka kova kipu on normaalia ja mikä ei. Mun paranemiin on ollu kokonaa ylä- sekä alamäkeä, mutta nyt onneksi on parin tulehduksen ja ylimääräsen sairaalajakson jälkeen alkanu enimmäksee helpottaa. Neljää kuukauteen on mahtunu tosi paljon kaikkee kamalaa ja erikoista. Kerron tarkemmin niistä joistain joissain päivityksissä.

Tollasen rautahökötyksen eli
fiksaattorin sain toisessa leikkauksessa
pitämään jalkaa koossa.
Piikit oli porattu luuhun kiinni
ja jalkaa pysty vaikka nostaa tosta laitteesta.



Ekat askeleet ---> kävelemään

Heti vasemman jalan varausluvan saatuani ja Helsingistä kotiin päästyäni halusin päästä seisomaan sillä(vaikka olisi pitänyt odottaa yli viikko fysioterapeutille, jossa olisi ensin aloitettu seisomaharjoituksilla) Äiti tuli vähän neuvomaan ja katsomaan, etten heti rypäsisi ja kyllä sen parin kerran jälkeen jo onnistui. Illalla sitten menin jo iskälle ja harjoittelin sohvan ja keittiön väliä koko ajan, vaikka se sattui tosi paljon. Seuraavana päivänä lähettiin sukulaisille kylään ja päätin, etten enää tuolia ota mukaan ja vaikka matkalla tul huono olo ja jalka alko tärisemää, niin selvisin hyvin :) Sen jälkeen en sitten pyörätuolia käyttänytkään(paitsi kotona parina päivänä illalla, kun oli vähän liikaa kävellyt ja jalka ei enää pitänyt :D). PMMP:llä oli myös kaksi keikkaa lokakuun lopussa ja ensimmäinen niistä oli samalla viikolla, kun sain varausluvan jalalle ja toinen viikon päästä. Moni sanoi, että ota nyt pyörätuoli mukaan, että ethän jaksa mennä vielä niin pitkiä matkoja ilman. Päätin kuitenkin mennä ja siinä tunnelmassa hetkeksi unohti kivut ja se kaikki oli kyl sen arvosta. Oli tosiaan saavutus edes päästä niille keikoille ollenkaan, koska olin vasta taas joutunu sairaalaan tulehduksen takia, niin pääsin sinne ja jopa kävellen! :)

Nyt käyn oikeastaan joka arkipäivä joko fyssarilla tai sitten joko jonkun kanssa tai itsekseni uimassa tai kuntosalilla. Teen myös tosi paljon kotona lihaskuntoa ja kaikenlaista treeniä esim. käsipainoilla.Venyttelen kanssa, koska oon aina tykänny siitä ja nyt etenkii se on tärkeetä, ku selkä ja niskat ja jokapaikka kipeytyy kepeil kävelyst ja näist vammoista johtuen viel herkemmin kun ennen. Muutenkin, se auttaa yleiskuntoon, jos ei oo koko aika niin jumissa. Keksin aika usein kaikkii uusia tapoja, miten kuntouttaa esim. jalkoi ja onneks on urheilutaustaa, niin tietää itekkin miten voi treenata, eikä tarvi jättää kaikkee sinne vajaan tunnin mittaisille fysioterapeutin ohjaamille treeneille. Uimassa voi kans esim. kävellä altaanpohjassa ja tehä muutakin lihaskuntoa. Vesi on oikeesti tosi hyvä vastus ja se on täl hetkel ainoo paikka, missä voi liikkua silleen, miten ennenkin ja melkein ilman rajotuksia. Jopa silloin, kun olin vielä pyörätuolissa, niin yritin tehdä maassa lihaskuntoa ja mm. nostelin itseäni milloin mitenkin tuolista ja kelailin kaupassa ja muualla ja yritin saada edes jotain liikuntaa. Kerran kaaduinkin selälleni kaverilla sillä, kun innostuin sillä liikaa pelleilemää ja keulimaan. Huomasin kanssa, että lapset piti sitä tosi kivana ja välillä siitä tapeltiin, että kenen vuoro siinä on istua :D

Koulu ja vapaa-aika:

Yritin aluks jatkaa lukioo ja tein kotona tehtäviä ja kävin koulussakin jopa huimaan kahteen päivänä :D Ei jaksamiin kuitenkaa viel riittäny, pyörätuolil en jotenkii halunnu kaikkien nähtäväks, jouduin kaheks eri kerraks sairaalaa tiputukseen, kipulääkkeet väsyttää jne. eli ei siitä koulunkäynnistä sitten mitää tullukaan. Nyt kun on päässyt aloittamaan varsinaisen kuntoutuksen, niin koitan tehdä sitä sitten täysillä ja katon sinne kouluun menoa sitten varmaan joulun jälkeen. Aluks kuulosti tosi kauheelta ajatus, et lukio venyis, mut nyt täs on miettiny, et sen koulun kerkee kyllä käymään ja on täs nyt ollu paljon isompiikii asioit elämäs. Sellasiikii, mitä ei voi enää tehä, vaikka vuoden tai 10 vuotta oottaisinkin. Kyl sitä työtä ja kouluu kerkee käymään vaikka kolmekymppisenäkin ja kannattaa tehä nuorena kaikkee sitä mihi vanhempaan ei enää pysty, jos vaan on terve. Oppii vähän eritaval arvostaa sellasii itsestäänselvyyksii, nytte kun esim. kävelyy ja sitä et, ennen saatoin valittaa sitä, kun on niin paljon harrastuksia (tanssi, mäkihyppy, laskettelu, kiipeily/köysitoiminta, lasten liikuntakerhon vetämiin, isoseen olo + koulutus, pianon soitto musiikkiopistossa + kävin omalla ajalla vielä kuntosalilla, uimassa, rullaluistelemassa, ajelemassa piikillä jne.) ja oli ihan poikki usein ja ei ehtiny olla kavereitten kanssa, mut nyt kyl huomaa, et kuinka paljon ne harrastukset mun elämälle anto ja se väsymys oli tosiaakin sen kaiken arvosta. Nyt on tosi tyhjä olo, kun ei pysty niitä suurinta osaa ikiin enää tekemään. Moni lopettaa kanssa harrastukset tossa viimeistään 9. luokan jälkeen tai aikasemmin. Kannattaa kuiteskii oikeesti miettii pari kertaa, että jos vielä vaikka jatkaiskii. Jos ei samaa lajia, niin sitten jotain ihan uutta. Kun mulla oli eka koeviikko lukiossa, niin yhtäkkii keksin, et nyt muuten alotan mäkihypyn ja sittehän mä heti lumet tultua menin hiihtosuksilla kokeilemaan k5 mäestä. Mä halusin treenata ja se laji sopi just mulle, jännitystä ja pysty kehittymään. Se tunne oli jotai ihan sairaan hienoo, kun uskals tulla sieltä tornista alas ja sitten pysyi vielä pystyssäkin. Noin 1,5 kk päästä hyppäsinkin jo k38 mäestä. Haaveeksi tulikin päästä joskus naisten kisoihin hyppäämään, mutta se haave sitten jäi tosiaankin pelkäksi haaveeksi.... Aijon kyllä vielä joku päivä päästä ainakin laskettelee ja rulla/tavallisest luistelee, et ne ois täl hetkel mun yhet tavotteet ja unelmat :)

 

k38 Lahti

Mikkelin sairaalassa, eka leikkaus ---> Töölön

 

Mikkelin sairaalassa oli iso kasa hoitajia ja lääkäreitä jo valmiiks oottamassa mua. Jotain ne tutki heti ja keskusteli leikkauksesta. Kipu ei vieläkään ollut helpottunut ja oli ihana kuulla jotain puhetta nukutukseen pääsystä. Tähän mennessä olin jo todella lääketokkurassa ja muistikuvat on tosi hataria. Tetanus eli jäykkäkouristusrokotteesta ne kysy, että milloin se on viimeksi otettu. Tiesin kyllä, mutta en saanut vastattua ja laittohan ne sen sitte varmuuden vuoks. Letkuja tuli vielä tosi paljon lisää ja mua vietiin ympäriinsä eri huoneisiin ja eri kuvauksiin. Koko kropasta otettiin monet röntgenit. Yhdessä röntgenissä sain ne hoitajat itkemään, kun jotain siinä tokkurassa ja kauhean näkösenä selitin, että hyvä vaan, kun tää kävi mulle, että jos joku lapsista olis tippunu, niin se olis kuollu. Ne samat hoitajat vakuutteli kanssa, että kyllä mut kuntoon saahaan, koska ne on nähnyt paljo pahempiakin jalkoja moottoripyöräonnettomuuksissa. Otettiin myös magneettikuvat, aivokuva? ja ainakin varjoainekuva, koska sitä ei voi olla muistamatta, kun suoneen laitettiin sitä varjoainetta niin kuuma aalto alko kädestä, meni päähän ja eteni siitä pikkuhiljaa varpaisiin. Suussa maistu kanssa joku metallinmaku. Hoitajat varoitti onneksi ennen tutkimusta, että se tutkimus saattaa tuntuu siltä kuin tulis kuset housuun :D  Sitten on vain muistikuvia siirtelystä ees taas ja kipu oli vieläkin sen koko ajan ihan kauhea ja vieläkin piti vastailla kysymyksiin ja availla silmiä aina hetkiksi. Kuulin kanssa kun ne sano sanan L3 nikama ja sitte menin jo ihan paniikkii, et en kai mä sittekii halvaantunu. Jotain siitä kysyin hädissäni, mut en muista niitten vastausta. Ne pyöritti mua siellä tosi kauan ympäriinsä ja se kipu oli niin turruttava, ettei onneks tajunnu pelätä leikkausta tai neulanpistojakaan ei ees huomannut, vaikka oikeesti kammosin niitä ennen tosi paljon. Onneks sitte vihdoin viimein näin sen leikkauspöyän spottivalon ja tuntu ku ois päässy oikeesti johkii taivaasee ja kerran hengitin ja sitten paris sekunnis olinkin jo nukkumassa.

                  

Muistan palelleeni ja tärisseeni ihan hulluna jossain vaiheessa ennen heräämistä ja lämpöpeiton ne oli laittanu mun päälle ( äiti ja sisko oli kuulema käyny kattoos minuu ja kun sisko sano mulle, et katokkii et muistat mun käyneen tääl, nii mun nukutus oli yhtäkkii keventyny ja kaikki laitteet alkanu vilkkuu ja huutaa :D) Heräsin teho-osastolta, jossa mulla oli oma hoitaja. Pyysin siltä heti herättyäni kipulääkettä ja heti sitä sain. Hetken katoin kelloa ja laskin aikaa seuraavaa annokseen, mut sit se ihana hoitaja sano et tääl tät saat nii usein ku vaan pyydät, et ei suomessa kivusta tarvi kärsiä. (Tää olikii ainut kerta ku tää lause oikeesti toteutu koko sairaala aikana) Klo oli n. 7 ja aloin ihmetellä, kun ne aamutoimista alko puhumaa, et ei se leikkaus nyt voinu mitenkää niin kauaa kestää, et nythän on vielä se sama ilta, milloin tipuin. Jossain vaiheessa ne sitten viitti kertoa, et leikkaus loppu n.11 aikaan, kesti 5 tuntia ja sitte mut pidettiin loppuajan kipujen takii aamuu asti nukutuksessa. Lääkäri tuli siinä käymää ja se kerto, että se oikee jalka oli ollu tosi likanen, pahasti vaurioitunu ja täynnä multaa ja kaikkee mettää, niin ne meinas joutuu tekemään sääriamputaation verenmyrkytysriskin takia. Se selitti kans jotai mitä niille jaloille oli tehty, mut en muista niistä paljo mitään, koska en vissiin halunnu oikeen kuunnella vielä siinä vaiheessa. Koko jutun tajuaminenkin kesti monta päivää. Näin vaan, että jalka oli laitettu kasaan jollain rautahökötyksellä ja tiesin, että se on siinä pari päivää seuraavaan varsinaiseen leikkaukseen asti. Kaiken kaikkiaan olin vaan nyt helpottunu, et kipu oli poissa ja oisin vaa voinu olla sillee siinä kuinka kauan vaan onnellisena ja kivuttomana.

Mut aijottiin siirtää mahollisimman pian Töölön sairaalaa ja pyysin niitä pesee mun hiukset ennen sitä ja onneks pyysin, koska ne oli täynnä mustikanvarpuja ja multaa :D Pian ne ambulanssikuskit tuli hakemaan ja ne anto viel ennen matkaa lisää lääkettä ja nukuinkii sitte oikeastaa koko matkan ja en muista koko Mikkelistä kenenkään kasvoja tai mitään muutakaan tarkkoja kuvia. Ne kuskit sitten sano, et nyt pitäis herätä ja pitää silmät auki, mut ku yritin, nii ne men vaa koko aika uuestaan kiinni. Välillä koitin jo pitää niitä käsillä auki, mut ei sekään onnistunu :D Töölössä oli yllätys yllätys ruuhkaa ja odottelin siellä käytävällä niiden ambulanssityyppien kanssa jonkin aikaa. Sitte mut siirrettiin tapaturma-aseman johonkin tarkkailu huoneeseen ja siellä oli jo tai tuli jossain vaiheessa mummo ja äiti. Kipulääkkeen vaikutus oli taas hiipumassa ja täällähän sitä sitten piti taas kärsiä ja odottaa ikuisuus sitä lääkettä. Hoitaja katto vaa telkkaria ja kirjotti koneelle jotain ja luul vissiin, että en muista, et kuinka monta kertaa oon jo kysyny ja vastas aina vaan, että ihan kohta saat lääkettä. Mummon ja äitin kanssa olin kuulema jutellu aika normaalisti ja ollu ihmeen rauhallinen, mut en muista siitäkään tietysti mitää. Joku tyyppi tulee sitte sieltä seuraavaks veripussien kanssa ja tuli pelkästään ajatuksest jo paha olo, että näkisin ku muhun laitetaan verta. Ei se lopunperin tuntunu yhtään miltään ja oli ehkä kaikista pienin murhe siinä hetkessä.


Sitten mulla alkaa seuraavat hetket ja päivät mennä sekasin kokonaan, mutta 4 osastolle eli ortopedian ja traumatologian osastolle mut siirrettiin vielä samana päivänä.
(Ja vielä, jos joku luulee, että Töölö on joku moderni ja uusi sairaala, niin luulee väärin. Se on vanha sotasairaala, jossa on uudistettu, ehkä just ja just ne leikkaussalit ja sellaset. Mun myöhemmin käyttämä pyörätuolikin oli -70 luvulta, eikä sillä päässy ite ees eteepäin :D)

 

 

26.7.2013 part 2

Helpotuin kun olin tajuissani, eli selkä taisi säästyä. Pääkään ei osunut maahan (kypärä oli päässä) ja rentoutin niskani vasta hetken maassa oltuani. Liikutin yläkroppaani ja yritin nousta istumaan. Näin oikean jalkani, joka sojotti varpaat minuun päin ja nilkka roikku pelkästään pienestä nahasta säären kohdalla. Tajusin vasta silloin kivun ja jalan näkemisestä tuli huono olo ja menin nopeasti takaisin makaamaan. Mies tuli puusta alas ja huuteli jotain muille tyypeille ambulanssista. Menin pieneksi hetkeksi hysteeriseksi ja kiljaisin kerran ja itkin. Jotain selitin miehelle, että miksi aina just mulle pitää sattuu kaikkee ja, et pystynkö ikinä tekemää enää mitään ja koko se hetki tuntu tosi epätodelliselta. Pyysin hädissäni särkylääkettä ja sainkin vain kaksi buranaa tai jotain sen tapaista, mitä ensiapulaukussa oli. Mies taisi leikata multa valjaat pois ja huomasin, että osa turvavälineistä oli vielä mussa kiinni ja osa nähtävästi ylhäällä.

Vasen jalka tuntu aika normaalilta siinä tilanteessa,
vaik se oli suunniille näin vinossa sekin



Tolleen se oikea oli suunnillee taittunu

Mulle ei ole itelle annettu sitä alkukuvaa,
mutta mulla oli paljon isompi kudosvaurio, kuin näissä kuvissa
ja koko nilkan ja osittain säären iho jäi sinne mettään... 

Kipu vaan kasvoi ja kipua alkoi tuntua muuallakin. Toinenkin nilkka oli ainakin ihan vinossa. Tuntui kun jalka olisi tulessa ja kipu oli ison polvileikkauksen kipuun verrattuna ainakin satakertainen. Jalka tuntu kanssa tosi veriseltä. Saareen tuli lisää ihmisiä ja avun odottaminen tuntu ikuisuudelta. Kengät leikattiin jossain vaiheessa pois ja polvituki otettiin kanssa. En edes halunnu kattoo jalkoihin enää. Olin melkein alusta asti pitänyt silmät kiinni ja koitin ajatella jotain muuta kuin sitä kipua ja olin ihan hiljaa. Alussa yritin välillä jostain syystä nousta istumaan uudestaan, mut mut käskettiin aina takas ja olla liikkumatta. Joku piti mua kädestä kiinni ja aina välillä mun piti vastata sille, vaikken ois yhtään jaksanu. Tajunta alko välillä menee aika heikoks, mut mulle sanottii, et ois tosi tärkeetä nyt, et pysyn hereillä ja yritin taistella siinä sitte, vaikka se kipu oli niin kauheeta, et tosissaan toivo siinä tilanteessa, et ois mielummin kuollu ja teki mieli luovuttaa.

Mun mielestä tosi pitkän odottelun jälkeen kuulin helikopterin ääntä ja se vähän rauhotti. Ärsytti, kun ihmiset kyseli samoja kysymyksii koko ajan uudestaan ja en ois jaksanu yhtää puhua ja välillä sanoin vähän vihasest niille, et antakaa mun olla hiljaa, et kestän paremmin sillee tän kivun. Lopulta sieltä tuli sitten lääkäri ja jotain henkilökuntaa. Taas ne samat kysymykset ja pyysin rauhallisel äänellä monta kertaa särkylääkettä, mutta ei voitu kuulema antaa, ennen kuin tutkittaisiin. Monen pyynnön jälkeen sain kanyylin käteeni ja uskoin, että kipu helpottuu, mutta eihän se siitä mihkään muuttunu.

Monta ihmistä vissiin palomiehiä ne oli, niin nosti mut paareihin ja laittoi ilmalastat jalkoihin. Ne siirs jotenkii paikoilleen sen roikkuvan nilkan ja taas kipu vaan kasvo kasvamistaan. Lääkärin kanssa ne vielä puhu jotai ja tilanne oli kuulemma putoamis korkeuteen nähden hyvä, koska olin orientoitunu(tilanteen tasalla) ja tajuissani, mut helikopteril ei voitu viedä, koska jos selässä oli jotain (niinku vois olettaa ainakin n.5-6 kerroksesta putoamisen jälkeen) niin se helikopterin tärinä vois aiheuttaa vaan lisävaurioita. Mut vietiin sitte veneeseen jolla mut vietiin mantereelle. Lopulta pääsin vihdoin ja viimein ambulanssiin. Kuulin kun joku nainen siinä sanoi muille, että ei tässä näin kauan olisi pitänyt kestää, että nyt on oikeesti hei tosi kiire.

Ne alko vielä ennen lähtöä putsaamaan sitä jalkaa vedellä ja laitto kauheen kasan kaikkii letkui mulle mm. happimaskin, uusii kanyyleit ja niist menemää monta eri antibioottii. Mut kipulääkkeest ei ollu vieläkään mitään tietoo ja jossain vaiheessa ne vähän jotain anto (ei auttanu yhtään ja luulin ennen, että tollases tilantees annettais jotain esim.morfiinii) ja sano vaan mulle, että ei tolle kivulle nyt voi mitää, että nukutuksessa sitte helpottaa. Tuntu, et tippumisest oli jo monta tuntii ja alko jo usko loppuu, et loppuuko se kidutus ikinä. Lääke onneks vähän väsytti ja oli hieman helpompi vaa yrittää olla silmät kiinni ja sulkee kipuu pois mielestää. Vihdoin ne sitte lähti vilkut päällä ajamaan ja siinä samassa tiputti osan särkylääkepulloista lattialle ja silloin, kun sitä viimein olisi matkan aikana monien puheluiden jälkeen saanu laittaa, niin tietenkin suurin osa niistä aineista lilluu siellä lattialla. Matkan aikana muisti alko aikalailla hämärtyä, jotain rauhottavaa ne varmaan kai mulle anto.

26.7.2013 part 1

Heräsin aamulla kylmästä teltasta täristen ja leirin 3.päivä, jossa olin isosena alkoi normaaleilla aamukuvioilla. Aamupäivällä väsytti ja paleli, vaikka oli lämmin aurinkoinen päivä, koska yöt olivat niin kylmiä, etten minä tai moni muukaan saanut yöllä kunnolla nukuttua. Koko päivä ärsytti ja ainoa lohdutus oli, että meidän ryhmän lapsilla oli silloin luvassa seikkailutoimintaa eli mm. erilaisia köysijuttuja n.metrin tasolta 15-metriin. Ennen syömistä ja seikkailua menin vielä rannalle vahtimaan yhden toisen työntekijän kanssa lapsia ja siinä samassa pääsi vähän rentoutumaan ja ottamaan hetkeksi pois mustan, ison ja hiostavan polvitukihökötyksen jota oli pitänyt käyttää polven takaristiside korjausleikkauksen jälkeen koko ajan, jopa uidessa ja nukkuessa.

Ärtyisyys hävisi siinä lämpimässä ja mieleen tuli edellispäivän tanssipaja, johon menin vaikka luulin, ettei polvi kestäisi vielä mitään sellaista. Se oli kuitenkin ihanaa kun oli keväästä asti ollut tanssista taukoa. Vaikken kyykkyyn vielä päässytkään, niin muutenkin leirin aikana olin pystynyt jo hieman hölkkäämään ja elämään suht normaalia elämää.Tuli sellanen fiilis, että kyl mä saan ja on pakkokii saaha ens talveks toi kuntoo, et pääsee jatkaa mäkitreenei ja laskee. Kohta ois yks pitkä ja tuskanen kuntoutus projekti saatettu loppuun

No siitä haaveilusta sitten siirryttiin syömään ja käskettiin lasten laittaa hyvät kengät ja muut välineet, että olis turvallista. Matka jatku sitten seikkailualueelle ja olin aiemmin saanut jo luvan lähteä auttamaan köysityyppejä siellä, koska olin yksi kyseisen järjestäjäfirman ohjaajista myös. Muut jäivät kuuntelemaan turvainfoa ja mä menin aluksi sellaiseen jättiläisen keinuksi sanottuun pisteeseen ja aloin laittaa lapsille valjaita ja autoin muutenkin siinä pisteellä. Ulkona oli tosi kuuma ja muutenkin en kauheasti tykännyt siitä hommasta ja kysynkin yhdeltä tyypiltä hommien vaihtoa keskenämme, mutta ei se käynyt.Varmaan siksi kun olin ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen näissä hommissa tai mikä syy nyt olikaan.

No tein vielä vähän aikaa sitä tylsempää hommaa, kunnes oli pakko päästä juomaan. Värväsin siihin pisteelle toisen isosen ja menin juomaan toiselle köysipisteelle mikä oli vaijeriliuku. Lapsia meni siitä kokoajan ja hetken levättyäni menin kiristämään ja löysäämään vaijeria tarpeen mukaan. Siinä tarvi voimaa, jota mun käsissä ei ollu yhtään, niin luovutin paikan aika äkkiä takasin yhdelle pojalle. Hinkusin siinä sitten aika kauan pääsyä itsekkin liukuun, kun ne itse korkealla olemiset ja testailut oli enemmän mun makuun. Vaijerista ei ollut laskenut vielä kuin lapsia ja lopulta pojat suostuivat ja säätivät vaijerin, ettei tarvisi veteen osua. Lopulta minun jälkeenkin vielä pari muuta isosta oli tulossa, seikkailu oli lopuillaan ja klo oli n.15.00. Puin valjaat nopeasti ja menin veneeseen, jolla vietiin saareen ja sieltä puun juurelle, jossa kiinnitin itseni "hissiin" ja minut nostettiin/vedettiin ylös n.15metriin. Ylhäälläolija oli tiimistä tuttu ja kysyin häneltä, että voisiko lähteä seisomilteen puunoksalta, koska benjihypyn jälkeen se korkeus ei näyttänyt mitenkään pelottavalta, luotin välineisiin ja olisin halunnut kokeilla jotain uutta. Lupaa en saanut ja palasin istumaan. Mies kiinnitti minut vaijeriin ja nykäisi siitä kolmekertaa varmistaakseen, että se on kunnolla kiinni. Hän otti minut puusta irti ja varmistin vielä, että saako mennä ja heti luvan saatuani lähdin sen kummemmin odottelematta.

Vaijeriliuku ( kuva ei liity muhun tai järjestäjään mitenkään)

 Kuului metallinen ääni ja tunsin kun joku petti. Ilmassa ollessani n. 3 s, tuntui kun aika hidastui ja muistan sen kun hoin koko ajan itselleni, että ei selkä, ei selkä, koska tiesin mitä seuraa selälleen tippumisesta. Jotenkin sain vaihdettua ilmassa itseni eri asentoon, vaikka se oudolta kuulostaakin ja seuraavana hetkenä makasinkin oikealla kyljelläni metsässä.

What doesn't kill me makes me stronger

Tässä blogissa tulee olee päivityksii mun tapaturmasta/ista, sairaalassa olosta ja kuntoutumisesta. Paljoa kuvia ei ole niiltä ajoilta, eikä varmaan tule olemaan jatkossakaan, jos en sitten jostain syystä innostu valokuvaamisesta, jota epäilen kyllä paljon. Ne harvat omat kuvat saattaa olla sitten vähän ällöttäviä :D

Oon 17v tyttö, asun Kouvolassa ja käyn lukiota joka on tosin nyt ollu n. puolivuotta tauolla. Harrastukset muuttu aika radikaalisti tänä vuona ja voin sanoa tällä hetkellä harrastavani pääsäntöisesti vaan fyssarilla käyntiä, mut on sekii ihan mukavaa + soitan omaks ilokseni pianoo. Omasta mielestäni oon aika rämäpäin ihmiin (vieläkin) ja varmaan monen muunkin mielestä ja siitä kertoo myös mun entiset ja nyt toivottavast vaa "tauolla" olevat harrastukset ja ylipäätään tekemiset. Oon kanssa aika yllytyshullu ja nautin kaikest sellasist haasteist ja pelkojen voittamisista. Et korkeelta ja kovaa on tultu alas... :D Voin kans sanoo ihan itekkii, et oon ollu yks maailman onnekkaimmist ihmisist, joten niinku yks mun tuttu sano, niin turha toivoo enää lottovoittoo.

Lyhyesti kerron vielä täs, mitä mulle on käyny.
Oon tällä hetkellä kuntoutumassa köysiradalta tippumisesta ja lisähaasteena on keväällä leikattu polvi. Mulla alko sellain onnettomuuksien jatkumo tosta heti alkuvuodesta, jonka aikana on sattunu kolme juttuu käden murtumisesta molempien jalkojen murtumisee/murskautumisee.

Kaikenlaista on koettu ja suurin osa sellasta, mitä ei ois ikinä kyl halunnu, eikä uskonukkaan tapahtuvan itelleen. Oon kova suunnittelee mun elämää eteepäin ja lähivuodet oli jo varattu enimmäkseen urheilulle/liikunalle ja mun hulluille unelmille. Tää vuosi 2013 kuitenkii muutti mun elämän kokonaa ja varsinkii päivä 26.7. Pieksamäellä. Siitä päivästä alotan sitten nää varsinaiset "tarinat" ja en mee missää aikajärjestykses kokonaan, koska on niin paljo tapahtunu lyhyen ajan sisällä, ettei kerralla kaikkee voi muistaa.