Mikkelin sairaalassa oli iso kasa hoitajia ja lääkäreitä jo valmiiks oottamassa mua. Jotain ne tutki heti ja keskusteli leikkauksesta. Kipu ei vieläkään ollut helpottunut ja oli ihana kuulla jotain puhetta nukutukseen pääsystä. Tähän mennessä olin jo todella lääketokkurassa ja muistikuvat on tosi hataria. Tetanus eli jäykkäkouristusrokotteesta ne kysy, että milloin se on viimeksi otettu. Tiesin kyllä, mutta en saanut vastattua ja laittohan ne sen sitte varmuuden vuoks. Letkuja tuli vielä tosi paljon lisää ja mua vietiin ympäriinsä eri huoneisiin ja eri kuvauksiin. Koko kropasta otettiin monet röntgenit. Yhdessä röntgenissä sain ne hoitajat itkemään, kun jotain siinä tokkurassa ja kauhean näkösenä selitin, että hyvä vaan, kun tää kävi mulle, että jos joku lapsista olis tippunu, niin se olis kuollu. Ne samat hoitajat vakuutteli kanssa, että kyllä mut kuntoon saahaan, koska ne on nähnyt paljo pahempiakin jalkoja moottoripyöräonnettomuuksissa. Otettiin myös magneettikuvat, aivokuva? ja ainakin varjoainekuva, koska sitä ei voi olla muistamatta, kun suoneen laitettiin sitä varjoainetta niin kuuma aalto alko kädestä, meni päähän ja eteni siitä pikkuhiljaa varpaisiin. Suussa maistu kanssa joku metallinmaku. Hoitajat varoitti onneksi ennen tutkimusta, että se tutkimus saattaa tuntuu siltä kuin tulis kuset housuun :D Sitten on vain muistikuvia siirtelystä ees taas ja kipu oli vieläkin sen koko ajan ihan kauhea ja vieläkin piti vastailla kysymyksiin ja availla silmiä aina hetkiksi. Kuulin kanssa kun ne sano sanan L3 nikama ja sitte menin jo ihan paniikkii, et en kai mä sittekii halvaantunu. Jotain siitä kysyin hädissäni, mut en muista niitten vastausta. Ne pyöritti mua siellä tosi kauan ympäriinsä ja se kipu oli niin turruttava, ettei onneks tajunnu pelätä leikkausta tai neulanpistojakaan ei ees huomannut, vaikka oikeesti kammosin niitä ennen tosi paljon. Onneks sitte vihdoin viimein näin sen leikkauspöyän spottivalon ja tuntu ku ois päässy oikeesti johkii taivaasee ja kerran hengitin ja sitten paris sekunnis olinkin jo nukkumassa.
Muistan palelleeni ja tärisseeni ihan hulluna jossain vaiheessa ennen heräämistä ja lämpöpeiton ne oli laittanu mun päälle ( äiti ja sisko oli kuulema käyny kattoos minuu ja kun sisko sano mulle, et katokkii et muistat mun käyneen tääl, nii mun nukutus oli yhtäkkii keventyny ja kaikki laitteet alkanu vilkkuu ja huutaa :D) Heräsin teho-osastolta, jossa mulla oli oma hoitaja. Pyysin siltä heti herättyäni kipulääkettä ja heti sitä sain. Hetken katoin kelloa ja laskin aikaa seuraavaa annokseen, mut sit se ihana hoitaja sano et tääl tät saat nii usein ku vaan pyydät, et ei suomessa kivusta tarvi kärsiä. (Tää olikii ainut kerta ku tää lause oikeesti toteutu koko sairaala aikana) Klo oli n. 7 ja aloin ihmetellä, kun ne aamutoimista alko puhumaa, et ei se leikkaus nyt voinu mitenkää niin kauaa kestää, et nythän on vielä se sama ilta, milloin tipuin. Jossain vaiheessa ne sitten viitti kertoa, et leikkaus loppu n.11 aikaan, kesti 5 tuntia ja sitte mut pidettiin loppuajan kipujen takii aamuu asti nukutuksessa. Lääkäri tuli siinä käymää ja se kerto, että se oikee jalka oli ollu tosi likanen, pahasti vaurioitunu ja täynnä multaa ja kaikkee mettää, niin ne meinas joutuu tekemään sääriamputaation verenmyrkytysriskin takia. Se selitti kans jotai mitä niille jaloille oli tehty, mut en muista niistä paljo mitään, koska en vissiin halunnu oikeen kuunnella vielä siinä vaiheessa. Koko jutun tajuaminenkin kesti monta päivää. Näin vaan, että jalka oli laitettu kasaan jollain rautahökötyksellä ja tiesin, että se on siinä pari päivää seuraavaan varsinaiseen leikkaukseen asti. Kaiken kaikkiaan olin vaan nyt helpottunu, et kipu oli poissa ja oisin vaa voinu olla sillee siinä kuinka kauan vaan onnellisena ja kivuttomana.
Mut aijottiin siirtää mahollisimman pian Töölön sairaalaa ja pyysin niitä pesee mun hiukset ennen sitä ja onneks pyysin, koska ne oli täynnä mustikanvarpuja ja multaa :D Pian ne ambulanssikuskit tuli hakemaan ja ne anto viel ennen matkaa lisää lääkettä ja nukuinkii sitte oikeastaa koko matkan ja en muista koko Mikkelistä kenenkään kasvoja tai mitään muutakaan tarkkoja kuvia. Ne kuskit sitten sano, et nyt pitäis herätä ja pitää silmät auki, mut ku yritin, nii ne men vaa koko aika uuestaan kiinni. Välillä koitin jo pitää niitä käsillä auki, mut ei sekään onnistunu :D Töölössä oli yllätys yllätys ruuhkaa ja odottelin siellä käytävällä niiden ambulanssityyppien kanssa jonkin aikaa. Sitte mut siirrettiin tapaturma-aseman johonkin tarkkailu huoneeseen ja siellä oli jo tai tuli jossain vaiheessa mummo ja äiti. Kipulääkkeen vaikutus oli taas hiipumassa ja täällähän sitä sitten piti taas kärsiä ja odottaa ikuisuus sitä lääkettä. Hoitaja katto vaa telkkaria ja kirjotti koneelle jotain ja luul vissiin, että en muista, et kuinka monta kertaa oon jo kysyny ja vastas aina vaan, että ihan kohta saat lääkettä. Mummon ja äitin kanssa olin kuulema jutellu aika normaalisti ja ollu ihmeen rauhallinen, mut en muista siitäkään tietysti mitää. Joku tyyppi tulee sitte sieltä seuraavaks veripussien kanssa ja tuli pelkästään ajatuksest jo paha olo, että näkisin ku muhun laitetaan verta. Ei se lopunperin tuntunu yhtään miltään ja oli ehkä kaikista pienin murhe siinä hetkessä.
Sitten mulla alkaa seuraavat hetket ja päivät mennä sekasin kokonaan, mutta 4 osastolle eli ortopedian ja traumatologian osastolle mut siirrettiin vielä samana päivänä.
(Ja vielä, jos joku luulee, että Töölö on joku moderni ja uusi sairaala, niin luulee väärin. Se on vanha sotasairaala, jossa on uudistettu, ehkä just ja just ne leikkaussalit ja sellaset. Mun myöhemmin käyttämä pyörätuolikin oli -70 luvulta, eikä sillä päässy ite ees eteepäin :D)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti