Eksternio fiksaattorin poisto

Mulla oli jalassa se tulehdus päällä tulehtuneiden piikinjuurien takia. Oma keho tavallaan yritti taistella vieraita esineitä vastaan ja siksi piikkien juuret usein tulehtuivat ja niistä pursusi katetta eli keltaista mätää. Kuusaan kirurgi oli yhteydessä Töölön kirurgeihin ja ne päätti sitten yhdessä, että aikaistetaan raudan poistoa ja, että voisit tulla huomenna heti aamulla tänne Töölön tapaturma-asemalle. En ollut nukkunut koko sairaalaviikkoon paljon yhtään ja ei todellakaan huvittanut mennä sinne kärsimään. Olin nimittäin kuullut, että poisto tulisi sattumaan jonkun verran ja, että se tehtäisiin ilman puudutusta, koska eihän luuta voi puuduttaa. Olo oli kuitenkin vähän helpottunut, sillä edellisenä päivänä oli juuri poistettu jo kantapäässä ollut k-piikki ja se ei sattunut melkein yhtään. Puikko ei kuitenkaan ollut luussa kiinni ja se oli näihin fiksaattorin piikkeihin verrattuna todella pieni. Aikaisin aamulla sitten lähdettiin invataksilla kohti Helsinkiä äitin kanssa. Nukuin melkein koko matkan ja olo oli todella uupunut. Parin tunnin päästä oltiinkin sitten jo Helsingissä ja menimme ilmoittautumaan tapaturma-asemalle. Hoitaja vei meidät johonkin vanhaan entiseen suihkuhuoneeseen, jossa oli sängyt. Menin lepäämään sinne ja multa otettiin vielä verikokeet ja verenpaineet. Lääkäri oli kuulema vielä jossakin muualla ja vähän kesti, ennen kuin se tulisi tänne. Mua paleli ja väsytti ihan älyttömästi ja pian nukahdinkin sänkyyn.

Herään siihen kun lääkäri ja hoitaja tulevat huoneeseen. Lääkärillä on jotain työkaluja mukana ja se sanoo, että tehdään tämä toimenpide nyt tällä, kun tuo leikkaussali ja muut ovat varattuina. Helpotuin, kun lääkäri pyysi hoitajaa tuomaan jotain vahvaa kipulääkettä ja rauhoittavaa. Uusi tippa piti laittaa, koska entinen oli jo taas mennyt tukkeeseen. Lääkäri laittoi tipan ja kertoi toimenpiteestä. Ensin otettaisiin raudat pois ja sitten puudutettaisin piikinjuurien jättämät reiät ja puhdistettaisiin ne vetyperoksidilla. Mua pelotti tässä vaiheessa jo tosi paljon. Mulle laitettiin vielä happimaski ja mun verenpainetta ja sykettä seurattiin kanssa koko ajan.

Tunnen, kun rauhottava alkaa vaikuttamaan ja olo tuntuu heti jo paljon rennommalta. Silmissä sumenee ja ajattelin, ettei tämä nyt niin kauhean paha juttu voi olla.
Lääkäri ottaa sellasen jonkun jakoavaimentapaisen työkalun käteensä ja alkaa vääntämään rautaa luunsisällä

. Se sattuu ihan helvetisti ja alan itkeä. Kouristelin koko ajan kivusta ja olin ihan paniikissa. Seuraavaksi lääkäri otti poran käteensä ja alkoi poraamaan loppua piikkiä irti luusta. Se kipu oli ihan sietämätöntä ja se tunne kun pora liikkuu siellä luussa ja vihloo ihan sairaasti. Ensimmäinen piikki on poissa ja tunnen kun kuuma veri valuu pitkin nilkkaa. Vielä kolme piikkiä jäljellä ja olen ihan hysteerinen ja itken koko ajan. Hoitaja, sekä äiti pitää mua kädestä kiinni ja koittaa rauhotella mua.Lääkäri käskee hoitajaa laittamaan lisää kipulääkettä, sekä rauhoittavaa. Olo ei helpotu yhtään ja taas se alkaa vääntämään sitä rautaa. Taas se kauhea tunne, kun joku poraa sun jalkaasi ja tunnet joka vihlaisun. Paniikki vaan yltyy ja hoitaja sanoo, että purista, vaikka meidän käsiä niin kovaa kun haluat, mutta yritä pysyä paikallasi. Hätkähdin kuitenkin nyt jo pelkistä äänistä ja aloin itkemään.

 Toinen piikki oli pian irti ja yhtäkkiä verta roiskuu päälleni. Verinen rätti oli jäänyt poraan kiinni ja lääkäri laittoi sen päälle, niin tottakai se kaikki veri roiskuaa ympäriinsä. Jos joku sattui olemaan siinä käytävällä, niin luuli varmaan, että tuolla kidutetaan jotain, koska sitä se oli ja siltä siellä kuulosti. Oon ihan hädissäni ja koitan yrittää hengitellä rauhallisesti, mutta en pysty. Olo oli ihan kauhea ja pelkäsin seuraavaa porausta taas ihan kauheasti. Mulle oli annettu jo kaikki siinä mukana olleet rauhottavat ja kipulääkkeet ja nyt se lääkäri ehdotti, että voidaahan tämä tehdä myöhemmin loppuun nukutuksessa, jos haluat. Sitten se vielä jatkoi, että sitten kyllä joudut jäämään tänne pariksi päivää jne. Annoin sen kuitenkin tehdä jutun loppuun ja vielä se sama kärsimys jatkui jonkun aikaa. Mietin vaan, että miksi ihmistä pitää alunperinkään kiduttaa ja tehdä ilman puudutuksia tollaisia toimenpiteitä...

Vihdoin kaikki neljä rautapiikkiä olivat poissa ja olin helpottunut ja todella väsynyt. Sitten tajusin, että eihän tää nyt vielä tähän loppunut. Vielähän ne reiät puhdistettaisiin. Lääkäri alkoi tunkea niitä isoja puudutuspiikkejä niihin tulehtuneisiin piikinreikiin. Ne kohdat olivat jo valmiiksi kosketusarat ja melkein kaikki piikit se sai laitettua, mutta kaikista tulehtunein kohta oli niin kipeä, etten voinut sille mitään, että vedin jalan aina pois . Kantapäänpuudutus sattuu aina eniten, mutta pian sekin oli koettu jo toista kertaa. Vielä puuttui vetyperoksiidikuohautukset, jotka eivät puutuneissa kohdissa tuntuneet juuri miltään, mutta siinä yhdessä se poltti ihan kivasti. Olin aivan poikki koko operaatiosta ja tuntui, että nyt ne lääkkeet vasta alkoivat vaikuttaa, kun olo tuntui sekavalta ja uniselta. Lääkäri sanoi vielä lähtiessään, että kiitos, kun olit näin hyvin mukana. Hoitaja tuli myös mun luokse ja silitti mua, katto säälivästi ja sanoi, että kaikkea säkin joudut kärsimään ja, että olin sinnikäs, kun jaksoin sen toimenpiteen loppuun saakka. Makasin aika kauan siinä sängyssä silmät kiinni väsyneenä ja samalla helpottuneena, kun se kidutus oli vihdoin ohi. Pyysin vielä kipulääkettä lisää ja sain vielä hetken levätä siinä. Olo oli niin uupunut, että epäilin itse, sekä hoitajat, että kykenisinkö millään taksilla Kuusaalle menemään, vai pitäisikö viedä ambulanssilla. Olo kuitenkin kohentui, kun sain siinä reilun tunnin levätä ja vielä jäätiin odottelemaan kipsaushuoneeseen pääsyä, jossa mulle laitettais sellanen avattava kipsi. Nuori poika teki kipsin nopeasti ja siinä mennessä olo oli jo aika hyvä ja taksillepäin kelaillessa taksikuski sanoi, että olin nyt kuin eri ihminen, kuin hetki sitten. Hymyilinkin :) Pariksi päiväksi vielä jouduin jäämään sairaalaan ja sitten vihdoin kotiin ja kuntoutumaan.

One of the old stories

Olin jo ollut jonkin aikaa vähän paremmassa kunnossa ja yleisesti olo alkoi olla aika hyvä. Olin käynyt kaupoilla, leffassa(siskon kanssa siellä vähän sekoiltiin, kun en halunnut jäädä alariviin ja lopputulos, oli se, että oltiin molemmat kumossa siellä elokuvateatterin lattialla ja takasinmenossa, se järkkärimies joutu kantaa mut pois sieltä :D) ja kavereilla, sekä siskolla ja siskopuolella yökyläilemässä ja elänyt suht normaalia elämää sen vajaan kuukauden verran, vaikka lääkärissä oli jouduttu vieläkin ravaamaan, niin Kotkassa, Töölössä, kuin Kuusaallakin. Jäin yhtenä päivänä sitten siskopuolelleni yöksi yksien synttäreiden jälkeen ja siinä sitten touhuttiin illalla lasten kanssa jotain ja ne leikki mun pyörätuolilla :) Käytiin nukkumaan ja jalka oli vähän tullut illanmittaan kipeäksi.  Aamuyöllä yksi lapsista tuli mun viereen "nukkumaan" ja sitten lähdin sen kanssa jo 6 aikaan olkariin,  kun jalkaa sattui jo aika paljon ja ei sitä pientäkään näyttänyt nukuttavan.  Otin aamulääkkeet,  mutta vähän ajan kuluttua kipu vain yltyi. Juttelin pikkumiehen kanssa kaikkea ja se kyseli paljon mun jalasta. Sain pidettyy kipuu poissa mielestä siinä kun juteltiin, pelailtiin ja olin vaan sen kanssa siinä :) Muutkin heräsivät ja olin siinä sohvalla sitten ihan normaalisti ja taisin sanoa ääneen, että jalka on vähän kipeä. Se ei punoittanut mistään ja ei vaikeuttanut mitenkään erikoiselta ja en viitsinyt sitten mitään valittaa.  No kipu kasvoi vaan koko ajan ja olin taas vaan ihan hiljaa. Yhessä vaiheessa kipu oli jo ihan kauhea ja koitin vaan yrittää sulkea sitä päästä pois sohvalla maaten. Ihmettelin vaan, että mistä se johtuu, kun ei ollut edes kuumetta. Jalkaa ei voinu yhtään pitää alhaalla tai kipu ylty vaan entisestään. Olin ottanu kaikki lääkkeet mitä sai ja otin sitä ku lähtäis kaupunkii päin ajelee iltapäiväl. Tuli jo tosi heikko ja huono olo. Koitin pitää silmiä kiinni tai jotain touhuta siinä normaalisti, ettei olisi niin kauheen tuskasa olo. Siskopuoli siinä sitten jossain vaiheessa näkikin sen ja sanoi, että sinuu taitaa nyt oikeesti sattuu tai sit oot vaan tosi väsyksissä.  Halusin kuitenkii oottaa iltaa, et jos tää menis ohi ja yritin vaa olla ajattelematta sitä polttavaa kipua nilkan alueella. Lähtiin sitten onneksi vihdoin ajamaan meillepäin ja menin iskälle siitä. Se kysy, et ootko astunu jalalle tai lyönny sitä johkii, ku ei se tosiaakaa näyttäny yhtään tulehtuneelta ja itteekkii alko jo vähän epäilyttää, et kuvittelenko vaa koko jutun. Halusin viel oottaa, et kipu menis ohi ja kattelin telkkarii siinä. Eihän se mihkään helpottanu. No sit halusin kyl illal itekin, et lähtää sairaalalle ja soitin äidille. Oli helpotus ku sai tietää, et kohta helpottaa ja kuumekkin onneksi nousi, niin sairaalaanlähtö ei tuntunut enää niin "turhalta".

Ne otti tietenkin sairaalassa heti verikokeet ja lääkärin piti tulla kattomaan mua. Siinä ootellessa sain onneks vahvempaa lääkettä, mitä olin oottanu ja miettiny kokoajan aamust asti. Kuumekkin alkoi nyt nousta aika korkealle,  kun parasetamolien ja muiden kuumetta alentavien lääkkeiden teho alkoi hävitä. Lääkärin mielestä jalka ei näyttänyt mitenkään tulehtuneelta ja epäili, että jos olen vaan tulossa normaalin flunssaan. Kysyin kuitenkin, että miksi jalka on sitten ihan älyttömän kipeä ja ei ne vielä sanonu siihen mitään. Odotettiin sitten vaan labroja. Sain vielä toisen lääkkeen ja olin taas onnellinen kun alkoi  tuntea kivun häviävän aste asteella pikkuhiljaa.  Kuume samalla nousi ja aloin mennä tosi voimattomaksi. Olin kuitenkin tosi onnelliin kerrankin sairaalaan pääsystä, koska olo oli jo menny niin heikoksi ja kipu oli jatkunu tosi kovana aamusta asti.  Mut päätettiin viedä sitten toimepidehuoneesee,  missä haavat ja piikkienjuuret putsattiin vähän perusteellisemmin. Sielläkin hoitajat epäili, että joku flunssa sussa varmaan on, että eihän tää jalka ees punota tai mitään. Labrat kanssa vihdoin viimein tuli ja ne päätti sittenkin siirtää mut osastolle aamulla. Tulehdusarvot oli epäilyksistä huolimatta koholla, kivut oli vieläkin tosi kovat ja kuume ylhäällä.

Nukahdin pian nopeasti ja äiti lähti kotiin. Aamuyöllä multa tultiin taas ottamaan verikokeet ja mut siirrettiin päiväkirurgiselle 6 osastolle, koska mun "omalla" osastolla ei ollu sillä hetkellä tilaa. Aluks en tykänny ajatuksest, ku siel ois vieraat hoitajat jne. Mut sitte mun onneks sain olla ekat päivät ihan yksin omas huoneessa. Labrat tuli ja arvot oli kohonnu jo paljo. Mulle alotettii taas se kirvelevä ja polttava antibiootti 4 kertaa päivässä. Olo oli tosi kipee ja nukuin vaa pari ekaa päivää ja olin ihan sekasin taas niist lääkkeistä.  Jotai pienii harhoi aloin taas näkee, mut en onneks läheskää nii pahoja ku silloin Töölössä.

Kuume alko pysymää poissa ja olo koheni aika nopeesti. Tulehusarvot oli vaa vieläkin noususuuntaa ja crp jotai yli 110 ainakii ja se ei meinannu lähtee laskusuuntaa. Haavoi putsattiin, mutta kipu ei vieläkää ilman vahvoja lääkkeitä pysyny poissa. Käsien kanyylit ei kanssa taas meinannu toimii ja välil se antibiootti poltti nii paljo, et raavin ja löin vaa monta tuntii sitä kättä ja itkin siinä.  Sit ku soitin kelloo ja sanoin, etten pysty enää olemaan, koska sattuu niin paljo. Ne ei ois millää halunnu vaihtaa kanyyliä, ku mulle oli niin vaikee laittaa sitä aina. .. No oliks sit parempi, et se aine vuoti kudoksee ja olin ihan tuskissani ja käsi turpos ja kutis. .. No onneks sit ne lopulta vaihto ne ja sit taas neulakopan kans tultiin ja ei kun piikittämään kaikki suonet puhki :D Huomasin aina, et sellaisille ihmisille, keille sano jotenkii,  et mulle on vaikee pistää kanyylii, nii niitä alko jännittämää ja sitte sitä ei ainakaa saatu laitettua :D Se piikittämiin onneks oli aina kuitenkii mun parhaaks ja onneks ne lääkkeet sitte aina lopunperin tehos.

En ollu oikee saanu nukuttuu,  ku aina pari tuntii yös ja olin ihan rättiväsyny ja olo ei tuntunu kauheest paranevan. Menin sitte haavanhoitajalle Kotkaan joskus 4 päivän sairaalassa olon jälkeen. Onneks menin, koska piikinjuuret ja etenkin se kantapäänpiikin juuri oli ihan täynnä sellaista mätää ja sitä pursusi ihan älyttömästi sieltä. Yli tunnin se hoitaja teki töitä sen jalan eteen, mut onneks se työ kyl kannatti :) Mun jalka oli ennen käyntiä ihan turvonnut jalkaterän päältä ja kun hoitaja puristi/ kaivoi mädät sieltä pois, niin paine jalassa yhtäkkiä katosi ja jalka pöydän päällä oleva "kuhmu" suli pois. Sen yli tunnin putsaamisen jälkeen olo oli paljon paljon parempi ja kipukin alkoi vihdoin taas helpottaa :) Sieltä menin takaisin osastolle ja päivät olivat siellä aika samanlaisia. Aamulla verikokeet seitsemän aikaan ja samalla kirkas lamppu paistamaan siihen päälle. Aamupala(jota en vissiin melkein ikinä syönyt) niin tuli kahdeksalta ja silloin oli pakko nousta istumaan, koska vähän ajan kuluttua tuli myös lääkäri/t ja uusi antibiootti. Ei siis mitään mahdollisuutta pitkään nukkumiseen, vaikka joskus neljän aikaan ehkä sai unenpäästä kiinni, kun se yöantibiootin kirvely oli loppunut. Ja tuntui, ettei päivälläkään voinut ikinä ainakaan tolla osastolla levätä, kun kerrankin kun oli päivällä sänky makuuasennossa, niin heti joku tuli sanomaan, että miksi sulla tuo sänky tolleen hassusti on... Tai joskus joku kysyi, että miksi sulla on peitto päällä... Sitten tuli ruokaa ja vieraita jne. Illalla ei sitten saanutkaan unta ja välillä tuli varsinkin silloin, niistä kipulääkkeistä harhoja ja välillä havahduin siihen, kun huusin tai puhuin unissani.  Että silleen ja tulehdusarvot eivät vieläkään tippuneet minnekkään ja väsymys sen kuin vain kasvoi päivä päivältä...

Seuraavaksi viikoksi oli alunperin tarkoitettu fiksaattorin eli rautahökötyksen poisto, mutta nyt kuulinkin, että lääkäri puhui Töölöön menosta. Nyt sitä sitten aikaistettiinkin ja kantapäässä oleva k-piikki poistettaisiin ennen sitä täällä. Mua alko jo pelottaa valmiiks koko ajatus, koska Töölössä viime lääkärikäynnillä kyselin siitä poistosta ja mulle sanottiin, että sen fiksaattorin poisto tulee sattumaan ja, se että se tehdään ilman puudutusta...