I'm too tired to be sick

Kantapääoperaation jälkeen mentiin sitten kotiin ja siinä taisin katsella telkkaria. Otin lisäävilttiä, kun alkoi palella ja palelu sen kuin jatkui. Kuumehan tästä vielä puuttuikin. Se nousi koko illan ja loppuillasta olin jo ihan tulikuuma ja veto kokonaan pois. En meinannut jaksaa enää edes siirtyä sänkyyn nukkumaan. Olo vaan huononi ja kuume oli jo yli 39. Äiti sitten soitti sairaalaan ja kysyi, että tarviiko heti sinne tulla vai vasta aamulla. Meillä oli kontrolliaika sovittu seuraavalle päivälle heti aamusta ja ne sanoi, että jos pärjäätte kotilääkkeillä, niin tulkaa sitten mielummin heti aamulla. Olo oli todella tuskaisa, mutta onneksi nukahdin lopulta, vaikka olin ihan hiestä märkä ja palelin ja tärisin.

Aamulla kuume oli onneksi laskenut ja lähdimme äitin kanssa sairaalaan. Otettiin verikokeet ja odotettiin lääkäriä osastolla. Jalan siteet avattiin ja ihosiirteessäkin oli monta tulehtunutta aluetta, jotka olivat katteen eli keltasen töhnän peitossa. Lääkäri jonkin aikaa siinä puhui ja sanoi, että eihän tämä osasto ole nuoren ihmisen paikka ja, että täällä ei saa nukuttua yms. Että onhan niitä kotihoitovaihtoehtojakin ja silleen. Se jorisi jotain tuontapaista siinä kauan. Olin jo helpottunut, ettei osastolle tarvisi jäädä, mutta sitten se viimeiseksi sanoo, että otetaan kuitenkin nyt tyttö tänne sisälle, niin se saa kunnon hoitoa. Petyin kauheasti ja en pitänyt yhtään ajatuksesta. Ihonsiirteeseen tulleet syvät bakteerien syömät kuopat kanssa vaativat hoitoa, koska sääriluu näkyi, kun katteen putsasi pois. Tulehtuneet alueet olivat myös kasvaneet viikkojen mittaan tosi paljon. Vastahan kaiken piti olla hyvin ja olin päässyt kotiin. No hoitajat sitten kattoi mulle huoneen ja yritti laittaa kanyylia pisteltyyn käteen. Eihän ne taas meinannu sitä millään saada ja kuinkahan monta eri tyyppiä sitä kävi koittamassa. Sain onneksi vieläkin pitää omat vaatteet, mutta ei se paljoa lohduttanut. Päivä oli muuten perjantai 13. päivä, eli ei onni ollu näköjään mun kohalla.

Nää on näit mun peilikuvii, ku käytin tietsikan kameraa aina peilinkorvikkeena :D

Jes! Tätä mä just toivoinkii...

Tää sairaalajakso oli mulle henkisesti kaikista rankin. Tuntui vähän, ettei tää alamäki lopu ikinä. En olisi jaksanut enää sitä kaikkea kipua ja muuta. Muutenkin masensi taas sairaalaan joutuminen sinne vanhusten keskelle. Olin jo liian väsynyt tälle kaikelle. En jotenkin jaksanut olla niin positiivinen kuin ennen ja vähän ne hoitajatkin ja lääkäri oli huolissaan, kun en ollut enää pirteä ja iloinen. Antibiootti oli tosi vahvaa jotain stafylociliä joka auttaa stafylokokkiin. Se kirveli ja poltti ihan älyttömästi ja välillä piti oikein kunnolla taistella itsehillinnän kanssa, etten repinyt letkuja irti. Yritin sitten raapimalla tai kättä painelemalla/lyömällä saada kirvelyä helpottamaan. Suonet syöpyi kanssa todella nopeesti rikki siitä ihme myrkystä ja kirvely sen kun yltyi, jos ainetta vuoti kudokseen ja koko käsi turposi ja oli punainen. Uusia kanyylinpaikkoja sai nyt tulla koittamaan monta eri hoitajaa, lääkäriä ja lopulta aina joku leikkaussali ihminen sen tuli laittamaan. Mulla jouduttiin myös käyttämään lopulta isoimpia neuloja mitä löytyy, että saataisin mahdollisimman kestävä tiputuspaikka. Oli taas tosi kivaa olla pisteltävänä sen sata kertaa ja sitten, kun ne isolla neulalla laitetut kanyylit otti pois, niin sen verentulo ei meinannut millään tyrehtyä ja sitä vaan pulppusi sieltä suonesta silleen kivasti. Olin jo niin tottunut pistelyyn, että aamulla oikeastaan melkein nukuin, kun ne aina kävi ottamassa verikokeet ja ei jaksanut enää välittää mistään "pienistä".

Kuuntelin paljon musaa, sekä kirjoitin tänä sairaala aikana paljon tekstejä. Välillä en oikein halunnut/jaksanut ottaa vieraita tai edes äitiä sinne. Ei jaksanut kertoa aina jokaiselle päivän tapahtumia ja ärsytti, kun soiteltiin jatkuvasti. Ehkä se on onneksi ihan normaalia, että edes jossakin vaiheessa onnettomuuden jälkeen tulee vähän huono ja katkera fiilis. Pitäähän aivojenkin jotenkii alkaa käsitellä tällästä isoo juttua. En kuitenkaan itkenyt tai mitään sellaista. Oli vain tosi tyhjä ja outo olo koko ajan. Tuntui, että mikään ei jaksa enää kiinnostaa ja oli jo asennoitunut koko ajan kaikkeen ikävään, mitä olikin vielä tulossa. Olin alottanut kouluhommia, kun oli tarkotus itsenäisesti alkaa opiskelemaan, mutta nyt sekin sitten jäi ja ei kiinnostanut koulukaan pätkääkään. Tällänen fiilis oli oikeastaan siihen asti, kunnes sain paraneminen alkoi edistyä ja sai taas uutta intoa parantumiseen.

Oon vuokralla mun kehossa

Asunnon maksan ruokapalkalla

Maali rapisee, seinät lohkeilee

Kuka korjaa?

- Sanni

Mulla kävi vähän vähemmän kaverit kattomassa, nyt kun koulut ja muut oli alkanu. Ihan hyvä vaan ettei joka päivä ollu jotain, koska siinä olotilassa olisin saattanu loukata jotain ja halusin aika paljon olla yksin. Yks tietty hoitaja oli erityisen huolissaa musta ja se jutteli mulle tosi paljon ja koitti kaikin tavoin vakuuttaa, et kyl kaikki tästä vielä paremmaks muuttuu, usko vaan.  Se kans sano, et en oo samallain, ku viimeks, et viimekerralla olit ihan ihmeellisen tyyni ja pirteä. Alko ehkä vähän jo se huolehtimiin ärsyttää, et eiks mulla oo muka ollenkaa oikeus olla huonol tuulel tai pitäiskö aina hymyillä ja sanoo, että kaikki on hyvin. Miks pitäis aina hymyillä ja vakuuttaa kaikille kaiken olevan hyvin, jos ei oikeesti oo? Koko elämä menny uusiks ja monta asiaa, mitä ei enää vois tehä koskaan... Toisaalta, eihän sitä yleensä muille haluta omaa pahaa oloa näyttää ja siksihän usein saadaakin kaveriksi muutama muu ongelma lisää. Onneksi jaksoin sitten myöhemmin ihan aidosti hymyillä, kun taas vaikutti paraneminen menemään parempaan suuntaan.¨

Reiden lihaksen ottokohta,
silloin, kun siinä oli
vielä hakaset

Bakteerin syömiin kuoppiin laitettiin paikallisesti
antibioottia ja päivä päivältä jalka alkoi onneks näyttää vähän paremmalta. Mulla oli kanssa seuraavaksi viikoksi varattu plastiikkakirurgin aika Kotkaan ja siellä sitten katsottaisiin kunnolla vasta ihon tilannetta. Kuume onneksi laski ja myös tulehdusarvot. Olo ei kuitenkaan ollut sen parempi, koska kotiinpääsystä ei ollut vielä tietoakaan. Huonosti sain myös nukuttua ja aina heräsi siihen kirvelevään yöantibiootin laittoon. En kauheasti käynyt nyt alhaalla tai ulkonakaan. Pari kertaa ehkä kaverien kanssa. Kävin myös yhtä serkuista kattomassa päivystyksessä, kun se oli onnistunut sohaisemaan saksilla hiusksia leikatessa leukaansa(sukuvika tää tapaturma-alttius) :D Yks kavereista piristi kanssa, kun se puhalsi pinkit kumihaskat ilmaa täyteen ja sitten alkoi takin ja niiden kanssa pitämään jotain showta, siinä oli kyllä sairaalaklovni ainesta XD Että kyllä ne kaverit ja vieraat kuitenkin aina osas piristää loppujenlopuks ja tuli paremmalle mielelle ees hetkeks.

Nam :P

Olin jo reilun viikon ollut tiputuksessa ja tulehdusarvot oli laskenut oikeastaan normaaleiksi. Hemoglobiini oli vieläkin alle 100, vaikka sen pitäisi olla vähintään 120, että ehkä senkin takia olo oli vielä aika heikko. Sillä viikolla oli se Kotkan plastiikan aika ja aamulla invataksi tuli mut ja äidin hakemaan kyyttin. Kotkan lääkäri sai kuulema sitten sanoa, että pääsisinkö kotiin vai en. No Kotkassa sitten oltiin ja lääkäri otti meidät vastaan. Se määräs jalkaan sellasen alipainehoidon. Eli haavojen päälle laitettiin sellanen läpyskä, mistä läksi letku pieneen mp3 kokoiseen koneeseen, joka tuotti sen alipaineen. Laite nosti haavakuoppien pohjia ja nosti keltasen katteen siihin pintaan. Koneen kanssa

Mun unien pilaaja...

vain meinasi mennä hermot, kun jos lappu vuoti jostain ja ilmaa pääsi tyhjiöstä ulos, niin laite alkoi tärisemään ja piippaamaan.Välillä sitä ei meinannut saada toimimaan millään ja yöt meni siihen tärinän tai piipauksen kuunteluun... Lääkäri sanoi, että ei tarvitse enää jäädä sairaalaan, niin tuli vaihteeksi taas jotain hyviäkin uutisia. Käytiin vielä sairaalasta hakemassa mun kamat ja virittämässä se kone uudestaan, kun se koko takasintulo matkan ajan piippasi ja ei enää toiminutkaan. Nyt pystyi jo taas vähän edes hymyilemään, kun sai tietää kotiinpääsystä. Hoitajat jatkoi kotona sitten noin joka toinen päivä haavanhoitamista ja ne kävi aina vaihtamassa uuden lapun siihin koneeseen. Toivoa haavojen paranemisestakin alkoi vähän tulla, kun haavat alkoi pienentyä, eikä enää näkynyt sääriluu ainakaan niin isolta alueelta. Onneksi löytyi toimiva hoito kaiken sen kokeilun jälkeen, sillä kotona hoitajat olivat jo yrittäneet hoitaa haavoja mm. hunajalla ja hopealla. Vaikka nyt alkoi mennä parempaan suuntaan koko juttu, niin tiesin kyllä, ettei tää tullu olemaa vielä mun vika sairaalakeikka ja oikein osasin aavistaa...

Kotisairaalaan---> Kotiin vihdoinkin + ongelmia

Mulle ei ollu vielä vapaata paikkaa huoneessa ja jouduin odottamaan käytävässä aika pitkään. Olo oli ihan outo, kun koko paikka ei edes muistuttanut enää sairaalaa, kun se oli niin pieni ja kotoisa Töölöön verrattuna. Huoneeseen päästyäni huomasin, että siellä on vain kolme sänkyä. Vähän eri tilanne, kuin 6-8 hengen huoneissa. Siellä oli niin hiljaista ja hämärää. Seinät olivat oranssinkeltaiset ja pääsin ikkunapaikalle, josta näki tutut maisemat. Meiltä kotoa oli sairaalalle vain n.10 minuutin matka ja kaikki muutkin tutut asuivat lähellä. Pian mua tulikin kattomaan leirillä olleet isonen ja ohjaaja. Paljon juteltiin ja oli kiva kuulla niiden versio koko tapahtumasta. Viesti ei ollut nimittäin mennyt saaresta oikein eteepäin, että mikä tilanne oli ollut ja kaikki jotka näkivät tippumisen, niin olivat varmoja, ettei tosta korkeudesta oo mitään mahdollisuuksia selvitä. Lapsia oli pitänyt myös viedä pois paikalta ja toinen ohjaajista kertoi, että lapset alkoivat yhtäkkiä puhua, että joku tippui. Hän ei uskonut lapsia ja vähän suuttuen sanoi heille, ettei tollasesta asiasta saa vitsailla, että lopettakaa jo tuo. Lopulta selvisi, että joku oikeasti sieltä tippui ja sitten ei tiedetty pitkään aikaan, että kuka se edes oli. Sitten vasta kun pelastushenkilökuntaa alkoi tulla reilummin paikalle, niin tilanne alkoi selvitä ja kyseinen ohjaaja näki mut vilaukselta sermin takaanta. Ei kuitenkaan vielä tiedetty tarkkaan, että mitä kaikkea oli mennyt rikki, koska vain jalat näkyivät päällepäin. Äitille oli yritetty myös soittaa, mutta se ei vastannut. Mun siskon ne sitten lopunperin sai kiinni ja se oli juoksujalkaan tullut kotiin sisälle huutamaan, että Karoliina tippui puusta. Sitten äiti ja sisko olivatkin lähteneet ajamaan Mikkeliin katsomaan mua ja ne ei tiennyt yhtään, että olisinko halvaantunut vai en. Jalan kohtalokaan ei ollut heti varma, koska verenmyrkytysriski oli niin suuri. Mun luona ne oli ollut kuulema aika kauan, mutta en mä siitä tiedä yhtään mitään.

Yksi niistä harvoista kuvista sairaalasta, missä mun naama sattuu näkymään

Sain luvan pitää omia vaatteita sairaalassa, koska siellä oli pulaa varsinkin pienemmistä vaatteista mulla kävi Kuusaalla paljon vieraita katsomassa ja alkoi olla jo vähän tylsääkin, koska yleiskunto ja olo olivat hyviä. Jouduin kuitenkin olemaan vielä pitkään sairaalassa, koska nilkka eritti kauheasti nestettä ja siteet sen päällä piti yhdessä vaiheessa vaihtaa jopa kolme kertaa päivässä. Sain liikkua myös onneksi aika vapaasti pyörätuolilla, käydä alhaalla ja ulkona. Kävinkin usein kelailemassa ympäri sairaalaa yksin, sekä vieraiden kanssa. Kirjottelin ajankuluksi myös jotain tekstejä ja niihin sai purettua asioita, mitkä häiritsi. Oli loppukesä ja ulkona oli ihana lämmin auringonpaiste. Kerran meinasi käydä vähän huonosti, kun kelasin johonkin kuoppaan ja tuoli alkoi kippaamaan. Onneksi sain jotenkin käsillä nostettua itseni siitä. Olisi vähän ollut noloa olla siinä keskellä tietä kumossa :D Myös mun siskopuoli lastensa kanssa kävi kattomassa mua ja mentiinkin niiden kanssa leikkikentälle. Ne sai mut jotenkin hinattua keinullekkin ja vaikka vähän vaikeaa se keinuun meno oli, kun ei saanut jaloille yhtään varata. Kyllä se lopulta onnistui kuitenkin ja pääsin keinumaan :D Pidettiin niiden kanssa myös sairaalan aulassa piknik kahvien merkeissä. Tuli paremmalle mielelle, kun näki lasten leikkivän ja muutenkin sen koko porukan kanssa on aina hyvä olla.

Jalka oli aika turvonnu ja mun
mielestä pahemman näköinen,
kun silloin heti leikkauksen jälkeen

Pian sairaalaan tultuani huomasin, ettei ne Kuusaan hoitajat tai lääkärit osanneet tai uskaltaneet sanoa oikein mitään jalasta ja jatkuvasti oltiin yhteydessä Töölöön ja sen lääkäreihin. Tälläinen potilas oli vissiin aika harvinaisuus Kuusaalla, koska potilaiden keski-ikä oli siellä yleisesti yli 60 ja ketään alle 30-vuotiasta en mun lisäksi siellä osastoilla ainakaan nähnyt. Siellä hoidettiin pääasiassa myös vaan lonkkamurtumia ja yleistäkirurgiaa, esim. umpisuolileikkauksia jne. Onneksi Kuusaalla mun oma lääkäri oli tosi hyvä ja huolehtivainen ja se otti aina selvää asioista ja puhui toisten lääkäreiden kanssa, jos ei itse ollut varma jostain. Hoitajat ja potilaatkin sanoi usein, että taidat olla tuon Antin suosikki, kun se suo käy niin usein katsomassa ja juttelee kauan.
3 osaston hoitajat tulivat aika tutuiksi sairaalassa-olo aikana, koska kaiken kaikkiaan jouduin olemaan myöhemmätkin sairaalajaksot mukaanlukien ainakin 1,5 kk Kuusaalla + kaikki päivystyskäynnit ja osastollakäynnit. Hoitajat oli tosi mukavia ja aika paljon ne mun kanssa jutteli, sekä yritti tyrkyttää kovasti jotain psykologia tai muuta kelle jutella. Mulle riitti kuitenkii ihan kavereiden ja perheen kanssa asian läpi käymiin. Antibiootit piti kerran aloittaa kovan haavanerityksen takia ja suontahan ei meinannut taas mistään löytyä. Olin kuin narkkari, kädet mustelmia, sekä kymmeniä neulanjälkiä täynnä. Reiden ihonotto kohta oli onneksi parantunut hyvin ja sainkin siitä kuivaa verta täynnä olevan kelmun pois. Loput hakaset myös poistettiin ja jalkaa sai alkaa suihkuttaa. Kipu pysyi onneksi poissa säännöllisen kipulääkityksen ansiosta ja mitään kipupiikkejä tai muita en enää tarvinnut tuolla.

Aika usein mun oma veri läks menemää tonne
tippaputkee. Halusin näköjää kovasti
luovuttaa verta :D

Kahden viikon Kuusaalla olon, sekä kokonaan noin kuukauden sairaalassaolon jälkeen pääsin vihdoin kotiin. Aluksi kotiin meno jännitti ja, se miten pärjäisin pyörätuolin kanssa. Ei se lopunperin niin vaikeaa ollut ja nopeasti opin liikkumaan sillä. Ja olihan vielä 2kk aikaa opetella sitä. En kauheasti tarvinnu apua, koska opin kyllä omat tavat toimia ja iskälle yläkertaankin pääsi käsillä hinaamalla itseään. Kotona mulla kävi melkein jokapäivä sairaanhoitaja + lähihoitaja puhdistamassa mun haavat ja vaihtamassa haavalaput ja siteet. Aluksi haavojen paraneminen näytti hyvältä, mutta myöhemmin tuli vähän ongelmia tulehdusten vuoksi. Tutuksi tuli kaikenmaailman haavanhoitotuotteiden nimet ja muukin hoitajasanasto. On joskus helpompaa koulussa, jos menen hoitoalalle, kun tiedän ennaakkoon jo paljon :D Päivät oli kotona aika samanlaisia ja pääasiassa heräsin, kävin suihkussa, hoitajat tuli ja sitten olin sohvalla. Välillä treenasin käsipainoilla tai olin jossain kylässä ja joskus kävin pyörätuolin kanssa kaupassa ja muualla, mutta yleiskunto oli vielä aika heikko ja pitkään en jaksanut edes istua. Istuminen myös sattui vieläkin paljon. Meidän piti myös käydä useampana päivänä osastolla Antti lääkärin kontrollissa. Välillä sen piti veitsellä leikata katetta eli mätää jalasta pois. Tietenkin sattui, mutta siihen oli jo tottunut, että aina kun joutui käymään sairaalassa, niin ei niin mukavaa ollut...

Tollanen se oli vielä edellisenä
iltana

No vähän reilun kahden viikon kotiinpääsyn jälkeen äiti huomasi aamulla, että jalassa k-piikin päässä ollut tappi oli kadonnut kokonaan. Itse olin ihan varma, että se oli vaan tippunut johonkin, koska se oli niin iso. Äidin mielestä se oli kuitenkin siellä kantapään sisällä ja sittenhän piti taas lähteä sairaalanmäelle. Lääkärit tulivat katsomaan ja ei ne meinannut millään uskoa, että tappi olisi jalan sisällä. Multa otettiin verikokeet ja tulehdusarvot olivat vähän koholla. Röngenkuvakin otettiin, mutta mietin itsekkin jo siinä aikasemmin, että eihän muovi näy röntgenissä ja eihän siellä mitään tietenkään näkynyt. Jouduttiin odottamaan tosi kauan ja sain välillä jotain lääkettä. Viimein saatiin tieto, että lääkäri haluaa avata kantapään ja mut vietiin toimenpide huoneeseen. Lääkäri laittaa ison puudutuspiikin kantapäähän, joka sattuu taas ihan sairaasti ja kyyneleet alkoi vaihteeksi taas tulemaan. Kantapää on nimittäin muutenkin tosi herkkä alue, niin sitten kun se oli vielä tulehtunut... Sitten se otti veitsen käteen ja alkoi vähän leikata kantapäätä. Olin kasvot pois päin hoitajasta. Ja se sanoi, mulle, että ei sua vissiin satu, kun oot noin rauhalliin. Käännyin ja se näki mun levinneet meikit. Se sanoi, mulle, että oot vissiinkin aika kipuherkkä ihminen. Äiti yritti selittää sille, että kyllä sitä sattuu ihan älyttömästi, koska ei se pienestä kivusta itke. Eikä se myös näytä sitä oikein muuten ja sen tapa on vaa yrittää kestää ja olla hiljaa.(Jotenkin tuntui aika törkeeltä väittää mua kipuherkäksi ihmiseksi sen kaiken jälkeen, vaikka oon kestänyt senkin, kun oma jalka on irti. Siinäkään ei edes mennyt taju ja olen ollut kipujen kanssa koko ajan tosi rauhallinen, enkä ole huutanut tai valittanut melkein koskaan...) Tunsin veitsen jalassa, eikä kantapää ollut nähtävästi puutunut kokonaan. Onneksi sain lisää puudutusta, kun pari kertaa siinä säpsähdin. Lääkäri oli toimenpiteen aloitettuaan vielä aika epäileväinen, että sieltä löytyisi mitään, mutta nyt sitten se sanoikin, että kyllä se tappi täällä sisällä on. Sitten se alkoi kaivamaan sitä sieltä esille ja vaihtoi siihen toisenlaisen tapin. Makasin vielä siinä huoneessa jonkin aikaa toimenpiteen jälkeen ja pikkuhiljaa se pienikin puudutus alkoi kadota ja kauhea kipu tuli taas. Pyysin särkylääkettä ja buranaa ne olisi tarjonnut. Yksi hoitaja sitten uskoi onneksi kivun ja näki, etten näyttänyt kauhen hyvältä ja olin kalpea. Se anto mulle kipupiikin ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Sain vielä antibiootit kotiin ja taas oli yksi toimenpide kärsitty.

Aamulla tappi oli hävinnyt,
ei uskoisi, etä se tuolla sisällä on

Ja toimenpiteen jälkeen...

Töölö final part

Aamulla kipu oli vieläkin pysynyt samana
mutta harhat olivat onneksi poissa. Kivulle oli vain onneksi vähän jo turta. Mulla oli kädessä kipupumpun nappi, josta sai lääkettä 12 minuutin välein. Hoitaja kuitenkin sanoi, että paina nappia aina, kun tunnet kipua ja kun koet tarvisitsevasi lääkettä. Juttelin äidin kanssa yön harhoista ja muusta. Samalla katsoin kelloa ja odotin 12 minuutin kuluvan kerta toisensa jälkeen. Kymmenen minuutin jälkeen aloin aina rämpyttää nappia ja odotus tuntui ikuisuudelta. Kipu vaan taas kasvoi ja hoitajat kävivät kysymässä kivun tasoa vähän välein. Aluksi sanoin, että se on 1-10 aseikolla 5 ja lopulta se nousi ainakin 8:saan ja aloin taas itkeä, kun sattui niin paljon. Yksi hotaja tuli ottamaan mun kipupumpun pois päältä ja sanoi, että kohta sut haetaan takaisin heräämöön anestesialääkärin luo. Äiti oli silloin käymässä ulkona ja kun se tuli takaisin, niin olin jo taas ihan tuskissani ja sekaisin. Menin paniikkiin ja kyyneleille ei voinu mitää, vaikka yleensä en itke lähes koskaan. Siinä pyöri tyyppejä ja joku hoitaja luuli, että itken, koska olen niin järkyttynyt koko tapahtuneesta ja puhui jotain psykiatrista. Ne ei tuntunu uskovan mun kipua, koska mulla piti olla se puudutus. Kaikki tuntuu sen jälkeen todella sekavalta ja aikaa kului ainakin tunti ja seuraavaksi sanoin äitille, että nyt oikeasti sattuu yhtä paljon, kun silloin kun tipuin. Olin jo ihan poikki ja makasin siinä kalpeana hiljaa. Äiti ihmetteli ja sanoi, että miten voi satua enemmän, kun sulla on kuiteskin toi kipupumppu tossa ja painat sitä koko ajan. Sanoin, että sehän laitettiin aikoja sitten pois päältä. Siinä vaiheessa äiti lähti kovaa vauhtia hoitajien huoneeseen ja sen räyhääminen siellä kuului mun huoneeseen asti.

Sitten sieltä tuli juosten kasa hoitajia ja ne lähti kovaa vauhtia kärräämään muo sinne heräämöön. Hoitajia ja lääkäreitä pyöri ympäriinsä ja lääkäri sanoi, että epiduraali on väärässä nikamassa. Ei ihme, kun sua sattuu. Jalka oli kyllä puudutettu, mutta puudutus loppui polven kohdille. Itkin vieläkin, mutta rauhotuin, kun sain tietää  kipuun tulevan helpotuksen. Oli kiva tietää, että miksi lääkkeet ei ollut auttanut yhtään. Ne laitto aluksi mut kiinni kaikkiin koneisiin ja seuras mun tilaa, syke oli melkein 200 paikkeilla ja happitasot ja muut oli huonot. Sain taas happiviikset ja mut aseteltiin kylelteen tukevaan asentoon monen tyynyn avulla . Valmistelut kestivät kauan ja ne sanoi mulle, että koita vielä vähän aikaa kestää.

Monta hoitajaa piteli musta kiinni ja sitten lääkäri sano, että nyt ei saa liikkua yhtään, ettei halvaannu tai muuta. Sitten se kaivoi sellaisen todella ison neulan jostain ja piti olla hengittämättä. Lääkäri otti mua selästä kiinni ja neula tunkeutui selkään. Kipu katosi melkein samantien. En edes tuntenut koko neulaa. Siinä sitten makasin iloisena ja helpottunena paikoillaan. Hoitajatkin tuli hyvälle mielelle, kun kerrankin hymyilin. Yksi niistä myös sano, että tää on parasta tässä työssä, kun näkee kuinka oikeesti todella paljon kärsivän oloa saa helpotettua. En osannut olla vihainen, vaikka niiden virhehän koko juttu alunperin oli. Vuorokauden piti kärsiä väärään kohtaan laitetun puudutuksen takia ja viimeisen yli tunnin ilman särkylääkettä, koska kipupumpun pois päältä ottanut hoitaja ilmeisesti ei sitten muistanut kertoa muille mitä se oli tehnyt.

Mua pidettiin heräämössä tarkkailussa jonkin aikaa ja mun tilaa seurattiin tarkasti. Yksi hoitajista tuli sanomaan, että olin siinä parin tunnin aikana painanut kipupumpun nappia yli 300 kertaa. Sitten olin siinä ihan nukuksissa ja joku tuli jossainvaiheessa viemään mut takaisin osastolle. Nukuin sen jälkeen paljon ja loppu sairaala aika oli onneksi melkein kokonaan kivuton. Mulla alko sitten viiden päivän vuodelepo, koska ihonsiirteiden kanssa ei saanut liikkua mihinkään. Mulla tuli kanssa jalasta sellanen treeni eli putki, mistä tuli pussiin verta leikkauskohdasta. Siinä viisi päivää sitten maattiin jalka köytettynä telineeseen.

Kunto vähän koheni ja siinä viikon varrella kävi joka päivä joitakin vieraita serkun lisäksi. Esim. köysitiimin jäseniä ja myös paljon kavereita ja siskokin kävi katsomassa. Jaksoin jo vähän käydä läpi onnettomuutta ja sain tietää, että mitä siinä oli käynyt. Syytä putoamiselle ei tarkkaan tiedetty tai tiedetä vieläkään, mutta kaikki välineet olivat ehjiä ja mikään vaijeri ei siis katkennut tai valjaat pettänyt. Vähän jaksoin jo heittää läppääkin koko jutusta ja kaikki oli hyvin, kun kivut olivat lähes kokonaan poissa. Helsinkiin oli meiltä aina parin tunnin matka, mutta silti moni tuli katsomaan ja piristämään. Sain tosi paljon myös ihania pehmoleluja, jotka roikkui mun tippatelineessä. Serkun kanssa me keksittiin niille ajan kuluksi omat nimetkin :D Mulla oli kanssa ihan parhaat huone kaverit, kaksi Ullaa. Ne jutteli tosi paljon ja etenkin se toinen Ulla piti mun puolia ja valitti niille hoitajille mun puolesta, jos oli jotain aihetta. Ne kummatkin piti mun puolia jo silloin, kun mulla oli ne kauheat kivut ja mikään ei auttanut. Niitten kanssa me juteltiin ties mistä ja ne yritti saada mut kanssa syömään jotain ja muutenkin paremmalle mielelle. Toisella niistä oli menny toinen jalka oikeastaan samallatavalla poikki, vaikka se oli vaan kaadunnut, eikä tippunut edes mistään. Välillä huoneessa oli myös jotain lyhytaikaisia potilaita ja yks niistä jäi varsinkin mieleen, kun se lauloi siellä päivätpitkät virsiä kovaan ääneen ja sitten sanoi ihmisille suoraan mielipiteitä esim. Olet kaunis tai näytät leopardilta :D Ruokahalu oli aika olematon, mutta välillä oli pakko yrittää jotain proteiini- ja ravinnepirtelöä nielaista irvistellen, vaikka ne oli niin pahoja, että oksennus meinasi tulla :D Serkullekkin maistatin yhtä sellaista, niin sen mielestä se maistui ihan etikkaliemelle. Ne toi mulle kanssa välillä jotain ihan eri ruokia keittiöstä. Esim. kanapastaa ja muuta sellaista. Ne huonekaverit katto kateellisena, kun ne sai aina vaan jotain laihaa keittoa :D

Amor Aasi, Uni Kate, Harry Blue, Moshi Monster ja Nemi Nunnukka

Viiden päivän jälkeen sain sitten vihdoin luvan nousta sängystä ja olla hetken aina pyörätuolissa. Ne ei ois aluksi päästäny mua ite nousemaa edes sängystä tai liikkumaan mihinkään. Sitten kun kerkesin muutaman kerran olla jo menossa, ennen kuin ne ehti siihen viereen apuun, niin ne alkoi pikkuhiljaa uskoa, että pärjään ja jaksan nostaa itseäni käsillä paikasta toiseen. Mun toive oli jo edellisellä osastolla päästä ulos, mutta lupaa siellä en vielä saanut. Ulkona oli kuulema kuuma ja halusin päästä näkemään, että missä ylipäätään olen. En ollut ikinä käynyt missää Töölön alueella ja oli jotenkin ahistavaa, kun oli nähnyt vain sairaalan kattoa ja oman ja heräämöhuoneen seiniä. Serkku vei mut kahvioon ja sitten menin syömään jäätelöä ulos. Hassua kuinka ihanalta niin pieni asia, kun ulos pääseminen voi tuntua. Kauan en kuitenkaan saanut olla tuolissa, koska ihonsiirre ei kestänyt vielä oikein alaspäin olemista ja sitä piti muutenkin tarkkailla usein ja mitata ihon lämpötilaa. En voinut muutenkaan kunnolla istua, koska häntäluu, sekä alaselän nikama muistutti kyllä murtumista. Kerran mun piti käydä juttelemassa jonkun kanssa, mutta se psykologi vai mikä lie oli, niin oli sitä mieltä, että en tarvitse muuta kuin veripusseja, koska olen ihan valkoinen. Sen mielestä olin ihmeen hyvin kestänyt koko asian ja se kysyi, että onko sun vanhemmatkin näin vahvoja ihmisiä kun sä :D Psykologin pyynnöstä ne sitten toikin mulle pari pussia verta ja ei mun hemoglobiini ollutkaan kun jotain 80 paikkeilla tai alle. Lääkärit kävi joka päivä kierrolla mun luona ja niiden mukana oli aina myös kauhea kasa opiskelijoita, koska olin myöhemminkin sairaalassa joku opetuspotilas, sillä niin opiskelevat hoitajat kuin lääkäritkin oli aina otettu mukaan mua kattomaan :D Huoneessa kävi usein myös valokuvaaja, joka laittoi mun taakse valkosen taustan ja alkoi sitten räpsimään jalasta kuvia joka kuvakulmasta :D Mun ihonsiirre/lihaskielekettä piti alkaa "kouluttamaan", koska siellä oli tehty tosi paljon pientä verisuonikirurgiaa, niin jalkaa piti pikkuhiljaa totutella olemaan alaspäin. Jatkuvasti joku kävi myös kokeilemassa kielekkeen lämpötilaa ja jalanpäällä piti pitää sellaista avaruuspeitoksi kutsuttua lämpöpeittoa. Jossain vaiheessa molemmista jaloista otettiin myös hakaset, tikit ja treeni pois. Niiden poisto tuntui vain joltain hyttysen pistolta ton kaiken kauhean kivun jälkeen.

Mun olo koheni koko ajan ja noin kahden viikon jälkeen onnettomuudesta tulehdusarvot oli laskusuuntaan. Multa lopetettiin antibiootit ja muutkin letkut sain pois, koska vähän jo ruokaakin sain alas. Kivut olivat myös pysyneet hallinnassa ja epiduraali otettiin kokonaan pois ja ihan pillereillä jatkettiin lääkitystä. Fyssarikin kävi mun luona useasti ja se kattoi, että oliko mun varpaisiin tullut mitään liikettä, koska ne roikkui alun perin, eikä varsinkaan isovarvas liikkunut mihinkään. Piti myös yrittää jumpata reisiä sängyssä ja puhaltaa johonkin vesipulloon, että keuhkot pysyvät kunnossa. Siinä sitten toivoin lähempään sairaalaan pääsyä lääkäreiltä ja niiden mielestä tilanne näytti ihan hyvältä, että kysytään onko Kuusaalla tilaa. Moni lääkäri kävi juttelemassa mun kanssa ja osan mielestä olin valmis menemään kotisairaalaan, mutta osa vielä epäröi koko juttua ihonsiirre/lihaskielekkeen takia. Lopulta parin päivän päästä mun toive toteutui ja ambulanssikuskit tuli hakemaan mua siirtoa varten. Sain olla koneella kyydin aikana, vaikka istuinkin paareissa. Matka oli kyllä tosi epämielyttävä, koska se joku nuori jätkä siinä ratissa ajoi ihan sairaan kovaa koko ajan ja koko ambulanssi tärisi kauheasti. Kova ja heiluva istuma-alusta tekikin hyvää murtuneelle häntäluulle ja selälle :D Helsingin keskustassa se kuski joutui tekemään äkkijarrutuksen, kun se meinasi ajaa taksia päin. Sitten oltiinkin jo tutuissa maisemissa ja pian pääsin ihan erilaiseen tunnelmaan, kun ei enää oltukkaan isossa sairaalassa kaiken sen hälinän keskellä. Siellä Osasto 3:sella vietinkin sitten suurimmanosan sairaala-ajastani.
'

Vapaus käteen jää

"Yrittämällä sä oot sisäistänyt toipumisen kaikista tärkeimmän asian. Sen, että sulla on vapaus valita annatko tän jutun pilata sun elämän vai menetkö millin askelin eteenpäin." Noi lauseet sai mut miettimää koko tätä juttua ja kiitti sulle jotka ne mulle sanoit.

Oon selvinny tästä mun koko onnettomuudesta mielestäni tosi hyvin ja päällepäin kukaan ei varmaakaan huomaa mitään kovin erikoista enää mussa. Kipukin pysyy päänsisällä, eikä siitä tarvitse muille valittaa. Arvet näkyy, mutta nekin on vain arpia, eikä ne haittaa mua. Tottakai mulla on huonoja päiviä ja asioita joita en välttämättä halua sanoa kaikille ääneen. Välillä olo tuntuu katkeralta ja joku päivä ei tippaakaan. Mua ei sinänsä harmita tai haittaa se , mitä on käyny tai et mitä kaikkee kauheeta oon joutunu kokemaan. Se on jo mennyttä ja suurin painajainen on jo takanapäin. Sitäpaitsi elämäs pitää mennä eteepäin. Joka tapauksessa elämä ei tuu olemaan kenelläkään helppoa ja aina jollekkii käy sitten jotain. Joillekkin vaan vähä pahemmin kun toisille. Kaikista eniten mua haittaa se, että on asioita, mitä en enää ikinä voi tehdä. Ja etenkin harrastus, jota en kunnolla kerenny edes alottamaan ja se tunne, kun jotain mitä rakasti, niin katosi yhtäkkiä kokonaan. Ei myöskään tee kauheasti mieli katsella mitään vanhoja kuvia tai muistella edes koko harrastuksia. Olisi vain helpointa sulkea ne kokonaan pois päästä ja yrittää unohtaa, että niitä koskaan edes olisi ollut. Välillä mietin, että miks menin ees kokeilemaan koko mäkihyppyä. Sitä on vaikee selittää ja kuvata, et minkälain into siihen kerkes tulla, vaikka alotin aika vanhana, 16-vuotiaana. Ei se ikä haitannu ja yhen kerrankii, ku yks veteraanihyppääjä neuvo mua ja katoin siinä samalla sen mahtavia hyppyjä, niin mietin, että tätä mäkin haluan sitten vielä tehdä 60-vuotiaana. Oon nuori ja terve, eikä mulla mikään kiire tän kanssa oo. Yks haave oli päästä ainakin joskus hyppäämään Kouvolan isosta mäestä, siellä se iskäkin nuorena treenasi.

Julia Kykkänen
Suomen paras naismäkihyppääjä ja
joku päivä vielä maailman paras sellanen :)

Mulla on Julian vanhat kamat. Ton kuvan puku ja monot.
Niillä hyppy luisti ja monossa luki trouble, joku enne vai?

 Mulle kävi paremmin kuin hyvin, koska en halvaantunu ja pystyn jo kävelemään. Muutekin normaalin ihmisen mielestä tää olisi sitä ihanne elämää, koska oon kuntoutunu suhteessa nopeasti ja yleiskunto on hyvä. Kaikilla ei olisi tällainen lopputulos 5-6 kerroksesta pudottuaan. Pystyn lähtemään kavereiden kanssa ulos, pystyn jatkamaan koulua, pystyn ajamaan autoa ja moottoripyörää, pystyn treenaamaan salilla ja käymään vaikka uimassa, pystyn tekemää melkein kaikkea, mitä haluan. Sitä on kuitenkin jotenkii vaikee toiselle selitää, et miten jotkuu asiat pysty vaan olemaan perheen ja kavereiden jälkeen niin tärkeetä elämässä. Rakastin etenkin sitä tunnetta kun pysty liikkumaan ihan vapaasti ilman rajotuksia. Jos teki mieli pystyi vaikka koittaa tehdä mitä ihmeellisimpiä temppuja tai kiivetä pihapuuhun Oli se mitä hyvänsä sitten pelkillä jaloilla tai vaikka suksilla. Pystyi pelleilemään, tanssimaan ja juoksemaan. Pystyi miettimään kaikki urheilulajit läpi ja katsoa, että tota ja tota ja tota mä haluan vielä jokupäivä kokeilla. Olin terve ja mikään ei rajottanu mua. Ei haitannut, vaikka juoksi päin tiiliseinää koulun liikkatunnilla tai tippui suihkulähteeseen :D Ei haitannut, vaikka joka paikka oli täynnä mustelmia tai johonkin sattui, koska olin vaihteeksi taas kaadunnut. Loukkaantumisen riski ei pelottanut. Se toi vain lisää jännitystä ja onnistumisentunnetta, jos mitään ei tapahtunut. Olin tottunut myös siihen, että kaikenhan saa aina korjattua. Ei se ihan niin oikeasti mene... Välillä tuntuu, että koko juttu oli ihan oikein mulle, koska koitin mun omia rajoja aika säännöllisesti ja paljon. Kaikki mitä on tullut mieleen tehdä ei ole jälkeepäin mietittynä ollut ehkä niin fiksua kuitenkaan. Kevari, laskettelu/temput, mäkihyppy, kiipeily, benjihyppy, (seuraavana haaveena olisi ollut laskuvarjohyppy). Niin pitkälle ei kuitenkaan tarvinut mennä, koska kirjaimellisesti, mut palautettiin takas maanpinnalle. :D

Välillä tulee itsekäs olo, että mitä mä tollasia edes mietin. Mun pitäis olla autuaan onnelinen, koska oon hengissä ja mulle kävi paremmin, ku kukaan ikinä osas toivoa. Rajoitteitakaan ei pitäisi jäädä kuin yhteen nilkkaan täl tietoon. Kuitenkin kun on ollu nyt viimeaikoina, vaikka vaan pieniä hetkiä onnellinen ja on ollut hyvä olla, niin oon jääny miettimään, että miksi sitä onnellisuudentunnetta on alunperin pitänyt lähteä hakemaan niin kaukaa. Mitä ihmeellisimmistä jutuista. Joskus riittää vaikka vaan se, että joku lapsi hymyilee ja leikkii sun kanssa ja sä koet, että sulla on just siinä hetkessä hyvä olla. Tai vaikka, kun oot kavereiden kanssa ja nauratte ihan älyttömille jutuille ja ratkasette yömyöhään jotain tyhmää tv-visaa. Siellä leirillä, missä tää mun koko juttu kävi oli koko leirin aiheena hiput eli ne kaikki pienet asiat elämässä, jotka saa sut iloseksi. Just niitä pitää tällasessa tilanteessa ettiä ja yrittää nauttii kaikesta, mikä vähänkin saa sut paremmalle mielelle. Oli se sitten musa tai vaikka salilla käynti.

Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa 

Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas 

Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan 

Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa 

Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan 

Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan

- Kaija Koo

Mulla on kaikesta huolimatta tosi kova halu kuntoutua ja tää koko "projekti" on tuonu sisältöä mun elämään. Kuntoutus ja kaikki siihen kuuluva treenaus on sitä mistä tykkään, tuloksia tulee, ne motivoi ja mulla on joku tavote tällä hetkellä elämässä. Tää on tavallaan korvannu sen "aukon", mikä mulle jäi ja kuntoutus on toiminu harrastuksien korvikkeena. Oon kuitenkin miettiny, että mitäs sitte kun tää mun "projekti" loppuu. Sitten, kun ei tule enää tuloksia, vaan tulee lopullinen tuomio siitä, mitkä vammat/rajoitukset jäävät pysyviksi. Sitten mulla ei ole enää tavotetta ja pitäisi keksiä jotain uutta sen kaiken vanhan tilalle. Lääkäri sanoi mulle, että kiipeilyä sä voit vielä jatkaa. Musta vaan tuntuu, että mun pää ei tuu enää sitä kestämään ja koko ajatus tuntuu ahistavalta. Sen näkee sitten joskus, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Elän nyt siinä uskossa, että tällä koko jutulla oli joku tarkoitus ja, että mulle on luvassa varmast kaikkee uutta ihanaa, jota kannattaa oottaa ja mitä varten on pakko mennä niillä pienillä millin kokosilla askelilla eteepäin. Mulla on vapaus valita, että annanko tän pilata mun elämän vai en ja mä en todellakaan aijo antaa koskaan periksi. What doesn't kill you make you only stronger  :)

Nyt yksi minuutti voi kaiken ihan täysin kadottaa
Kohta on taas kaikki irrallaan

Kun elämässä kaiken menettää

silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa

jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa

ei muistojen päälle kultakerrosta saa

hymyile tai itket kuinka vaan

ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

-Haloo Helsinki