"Yrittämällä sä oot sisäistänyt toipumisen kaikista tärkeimmän asian. Sen, että sulla on vapaus valita annatko tän jutun pilata sun elämän vai menetkö millin askelin eteenpäin." Noi lauseet sai mut miettimää koko tätä juttua ja kiitti sulle jotka ne mulle sanoit.
Oon selvinny tästä mun koko onnettomuudesta mielestäni tosi hyvin ja päällepäin kukaan ei varmaakaan huomaa mitään kovin erikoista enää mussa. Kipukin pysyy päänsisällä, eikä siitä tarvitse muille valittaa. Arvet näkyy, mutta nekin on vain arpia, eikä ne haittaa mua. Tottakai mulla on huonoja päiviä ja asioita joita en välttämättä halua sanoa kaikille ääneen. Välillä olo tuntuu katkeralta ja joku päivä ei tippaakaan. Mua ei sinänsä harmita tai haittaa se , mitä on käyny tai et mitä kaikkee kauheeta oon joutunu kokemaan. Se on jo mennyttä ja suurin painajainen on jo takanapäin. Sitäpaitsi elämäs pitää mennä eteepäin. Joka tapauksessa elämä ei tuu olemaan kenelläkään helppoa ja aina jollekkii käy sitten jotain. Joillekkin vaan vähä pahemmin kun toisille. Kaikista eniten mua haittaa se, että on asioita, mitä en enää ikinä voi tehdä. Ja etenkin harrastus, jota en kunnolla kerenny edes alottamaan ja se tunne, kun jotain mitä rakasti, niin katosi yhtäkkiä kokonaan. Ei myöskään tee kauheasti mieli katsella mitään vanhoja kuvia tai muistella edes koko harrastuksia. Olisi vain helpointa sulkea ne kokonaan pois päästä ja yrittää unohtaa, että niitä koskaan edes olisi ollut. Välillä mietin, että miks menin ees kokeilemaan koko mäkihyppyä. Sitä on vaikee selittää ja kuvata, et minkälain into siihen kerkes tulla, vaikka alotin aika vanhana, 16-vuotiaana. Ei se ikä haitannu ja yhen kerrankii, ku yks veteraanihyppääjä neuvo mua ja katoin siinä samalla sen mahtavia hyppyjä, niin mietin, että tätä mäkin haluan sitten vielä tehdä 60-vuotiaana. Oon nuori ja terve, eikä mulla mikään kiire tän kanssa oo. Yks haave oli päästä ainakin joskus hyppäämään Kouvolan isosta mäestä, siellä se iskäkin nuorena treenasi.
Julia Kykkänen Suomen paras naismäkihyppääjä ja joku päivä vielä maailman paras sellanen :)
Mulla on Julian vanhat kamat. Ton kuvan puku ja monot. Niillä hyppy luisti ja monossa luki trouble, joku enne vai?
Mulle kävi paremmin kuin hyvin, koska en halvaantunu ja pystyn jo kävelemään. Muutekin normaalin ihmisen mielestä tää olisi sitä ihanne elämää, koska oon kuntoutunu suhteessa nopeasti ja yleiskunto on hyvä. Kaikilla ei olisi tällainen lopputulos 5-6 kerroksesta pudottuaan. Pystyn lähtemään kavereiden kanssa ulos, pystyn jatkamaan koulua, pystyn ajamaan autoa ja moottoripyörää, pystyn treenaamaan salilla ja käymään vaikka uimassa, pystyn tekemää melkein kaikkea, mitä haluan. Sitä on kuitenkin jotenkii vaikee toiselle selitää, et miten jotkuu asiat pysty vaan olemaan perheen ja kavereiden jälkeen niin tärkeetä elämässä. Rakastin etenkin sitä tunnetta kun pysty liikkumaan ihan vapaasti ilman rajotuksia. Jos teki mieli pystyi vaikka koittaa tehdä mitä ihmeellisimpiä temppuja tai kiivetä pihapuuhun Oli se mitä hyvänsä sitten pelkillä jaloilla tai vaikka suksilla. Pystyi pelleilemään, tanssimaan ja juoksemaan. Pystyi miettimään kaikki urheilulajit läpi ja katsoa, että tota ja tota ja tota mä haluan vielä jokupäivä kokeilla. Olin terve ja mikään ei rajottanu mua. Ei haitannut, vaikka juoksi päin tiiliseinää koulun liikkatunnilla tai tippui suihkulähteeseen :D Ei haitannut, vaikka joka paikka oli täynnä mustelmia tai johonkin sattui, koska olin vaihteeksi taas kaadunnut. Loukkaantumisen riski ei pelottanut. Se toi vain lisää jännitystä ja onnistumisentunnetta, jos mitään ei tapahtunut. Olin tottunut myös siihen, että kaikenhan saa aina korjattua. Ei se ihan niin oikeasti mene... Välillä tuntuu, että koko juttu oli ihan oikein mulle, koska koitin mun omia rajoja aika säännöllisesti ja paljon. Kaikki mitä on tullut mieleen tehdä ei ole jälkeepäin mietittynä ollut ehkä niin fiksua kuitenkaan. Kevari, laskettelu/temput, mäkihyppy, kiipeily, benjihyppy, (seuraavana haaveena olisi ollut laskuvarjohyppy). Niin pitkälle ei kuitenkaan tarvinut mennä, koska kirjaimellisesti, mut palautettiin takas maanpinnalle. :D
Välillä tulee itsekäs olo, että mitä mä tollasia edes mietin. Mun pitäis olla autuaan onnelinen, koska oon hengissä ja mulle kävi paremmin, ku kukaan ikinä osas toivoa. Rajoitteitakaan ei pitäisi jäädä kuin yhteen nilkkaan täl tietoon. Kuitenkin kun on ollu nyt viimeaikoina, vaikka vaan pieniä hetkiä onnellinen ja on ollut hyvä olla, niin oon jääny miettimään, että miksi sitä onnellisuudentunnetta on alunperin pitänyt lähteä hakemaan niin kaukaa. Mitä ihmeellisimmistä jutuista. Joskus riittää vaikka vaan se, että joku lapsi hymyilee ja leikkii sun kanssa ja sä koet, että sulla on just siinä hetkessä hyvä olla. Tai vaikka, kun oot kavereiden kanssa ja nauratte ihan älyttömille jutuille ja ratkasette yömyöhään jotain tyhmää tv-visaa. Siellä leirillä, missä tää mun koko juttu kävi oli koko leirin aiheena hiput eli ne kaikki pienet asiat elämässä, jotka saa sut iloseksi. Just niitä pitää tällasessa tilanteessa ettiä ja yrittää nauttii kaikesta, mikä vähänkin saa sut paremmalle mielelle. Oli se sitten musa tai vaikka salilla käynti.
Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan
- Kaija Koo
Mulla on kaikesta huolimatta tosi kova halu kuntoutua ja tää koko "projekti" on tuonu sisältöä mun elämään. Kuntoutus ja kaikki siihen kuuluva treenaus on sitä mistä tykkään, tuloksia tulee, ne motivoi ja mulla on joku tavote tällä hetkellä elämässä. Tää on tavallaan korvannu sen "aukon", mikä mulle jäi ja kuntoutus on toiminu harrastuksien korvikkeena. Oon kuitenkin miettiny, että mitäs sitte kun tää mun "projekti" loppuu. Sitten, kun ei tule enää tuloksia, vaan tulee lopullinen tuomio siitä, mitkä vammat/rajoitukset jäävät pysyviksi. Sitten mulla ei ole enää tavotetta ja pitäisi keksiä jotain uutta sen kaiken vanhan tilalle. Lääkäri sanoi mulle, että kiipeilyä sä voit vielä jatkaa. Musta vaan tuntuu, että mun pää ei tuu enää sitä kestämään ja koko ajatus tuntuu ahistavalta. Sen näkee sitten joskus, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Elän nyt siinä uskossa, että tällä koko jutulla oli joku tarkoitus ja, että mulle on luvassa varmast kaikkee uutta ihanaa, jota kannattaa oottaa ja mitä varten on pakko mennä niillä pienillä millin kokosilla askelilla eteepäin. Mulla on vapaus valita, että annanko tän pilata mun elämän vai en ja mä en todellakaan aijo antaa koskaan periksi. What doesn't kill you make you only stronger :)
Nyt yksi minuutti voi kaiken ihan täysin kadottaa Kohta on taas kaikki irrallaan
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää on ylämäki raskas askeltaa mutta alamäkeen liian usein katoaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti