Such is life

Yli vuosi mennyt onnettomuudesta ja 5kk viimeisimmästä ja toivottavasti myös viimeisestä leikkauksesta. Kaikenlaisia päiviä on ollut. Välillä meinannut iskeä vähän pessimistinen vaihde ajatteluun ja sen kanssa olen joutunut aika paljon kamppailemaan. Tää mun onnettomuus ja jalkajuttu yhtenä syynä tietenkin, mutta kaikkea muutakin muutosta tullut elämään. Nyt kuitenkin taas alkaa näyttää kaikin puolin vähän valosammalta ja mun paranemisprosessikin mennyt hyvään suuntaan :)

Kesä, 1-2 kk leikkauksesta:

Ensimmäisessä lääkärin kontrollin jälkeen kaikki oli hyvin. Luutuminen ja paraneminen tosin hidasta näin ison operaation jälkeen. Kepeillä siis jatkettiin ja sama homma toisessa kontrollissa pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Enää ei ole ollut niin malttamaton olo päästä kepeistä ja kipsistä pois. Kaikkeen näköjään tottuu ja yksi suuri syy varmaan oli kivuttomuus ja se, että keppien kanssa pääsi melkein samaa tahtia liikkumaan kuin muutkin. Käsivoimat oli vähän kasvanut alkutilanteesta nimittäin. Keppeihin kerkesi jo tottua tosi hyvin ja kesä ja alkusyksy menivät ihan hyvin niiden kanssa köpötellessä. Sain myös automaattivaihteisen auton ja sen myötä pystyi hoitamaan itse asioita ja itsenäisyys palautui. Pääsi liikkumaan ilman toisten apua :) Vähän vaikeaa arki tietenkin oli, lähinnä kun ei itse pystynyt kantamaan mitään, jos ei kinkannut. Paljon apua tarvitsi ja se ärsytti. Lisäksi turhautuminen vaan lisääntyi, kun ei oikein ollut mitään tekemistä ja festarit ja muut kesäjutut oli aika kaukaa haettua. Uimahalliin ei voinut mennä keppien kanssa liukastelemaan, pyöräillä yritin jotenkin yhdellä jalalla polkaisemalla mennä, sekä tehdä salilla käsiä, mutta siinä ne mahdolliset liikunnat sitten olivatkin. Paikallaan oleminen vaan on niin vaikeaa mulle, että ei meinannu tulla mitään :D Kuitenkin aika tavallista kesää vietin olemalla mökillä, käymällä uimassa, kalassa, grillaamassa, terassilla yms. Ainiin ja sitten musta tehtiin myös lehtijuttu kesän lopussa kahteen eri lehteen. Länsi-Savon verkkolehteen ja sitten Kouvolan Sanomien paperijulkasuun :P

Linkki Länsi-Savon juttuun:
http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/nilkka-irtosi-jalasta-lue-pieks%C3%A4m%C3%A4ell%C3%A4-k%C3%B6ysiradalta-pudonneen-tyt%C3%B6n-tarina-188298

Elokuu, 3kk leikkauksesta:

Koulu alkoikin sitten elokuussa ihan hyvin, vaikka motivaatio oli vähän hukassa. Tuntuu, että varsinkin kielissä ja matikassa on jäänyt vuodessa tosi paljon jälkeen...Kepeillä onneksi pääsi hyvin 4 kerroksista koulua ees taas. Ei tuntunut missään kun koko kesän oli kepeillä mennyt pitkiäkin matkoja kerrallaan. Kuitenkin olin jo niin kaivannut sitä, että päivät on täynnä tekemistä ja lopulta nukahtaa rättiväsyneenä ja tyytyväisenä.  Kotona oleminen pitkiä aikoja ilman mitää järkevää tekemistä on ollut tosi hajottavaa, enkä sitä enää ikinä haluaisi kokea kuin korkeintaan vanhoilla eläkepäivilläni...Kolmen kuukauden kohdalla sain onneksi puolipainovarausluvan, joka helpotti menoa tosi paljon.  Autolla ajo helpottui, sekä pystyin seisomaan ilman keppejä kummallakin jalalla. Ja kuinka hyvä fiilis pystyi tuollaisestakin pienestä asiasta kuin seisominen sillä hetkellä tulla :D Kuukausi piti kuitenkin vielä odottaa luiden vahvistumista, että voisi saada luvan kävelyyn.

Syyskuu, 4 kk leikkauksesta:

Syyskuussa oli taas lääkäri ja mahdollisesti oli tiedossa varauslupa kokonaan oikealle jalalle. Menin lääkäriin ilman turhia odotuksia, ettei vaan tule pettymyksenä, jos ei pääsekkään kävelemään. Röntgenkuvat näyttivät kuiten hyviltä ja lupa saatiin :) Kuitenkin ainoastaan kipsisaappaan kanssa sai luvan kävellä. No eipä se haitannut. Uusi kipsi taas jalkaan ja semmoinen kipsikenkä ja sitten sairaalasta ihan omin pikku jaloin ulos, onnellisena :D Tuli itsellekkin vähän yllätyksenä, että jalka piti heti ja ihan oikeasti kävelin omin jaloin sairaalasta pois. Ei sattunut kauheasti, tuntui vain vähän oudolta. Sinne jäi kepit eteiseen, enkä niitä ole enää tarvinnut. Vaikka nilkka on täysin jäykkä niin kipsikengän pohja on hieman keinuva, joten kävely näytti melkein normaalilta. Kipuja tuli aluksi, mutta sitä osasinkin odottaa kun eihän nilkalla ollut astuttu kevät-talven jälkeen oikeastaan ollenkaan. Kipu kuitenkin pysyi kohtuullisena ja tavalliset arkijutut kuten kaupassakäynti ja muut pikkukävelyt onnistuivat lähes kivuttomasti. Tietysti on päiviä kun jalka oli ja on kipeämpi ja silloin otetaan Tramalia naamaan ja yritetään levätä. Tunnen onneksi jo aika hyvin omat rajani ja osaan vähän myös hillitä itseäni ja malttamattomuuttani. Hyvä tunne, että kyllä tässä vielä ihan hyvin käy ja kannatti todellakin antaa lääkäreiden vielä korjata tätä nilkkaa, vaikka keväällä tilanne aika toivottomalta näyttikin.

Tommoset raudat mun jalassa nyt sitten on ja niin kuin vasemmasta kuvasta näkyy, pohjeluu loppuu aika lyhyeen...

Lokakuu, 5kk leikkauksesta:

Nyt oli kipsin kanssa kävelty jonkun aikaa ja se oli sujunut tosi hyvin. Pääsin takaisin melkein normaaliin elämään :) Lääkärikontrolli sitten taas tuli ja otettiin röntgen-, sekä tietokonetomografiakuvat. Kaikki näytti tosi hyvältä ja lääkäri oikein yllättyi siitä, että luu oli jo niin vahvaa. Tälläinen lopputulos on yleensä vasta vuoden jälkeen, jos silloinkaa.  Mulla näköjään vielä luuston kasvu kesken ja kiitos siitä :D Vähän itsekkin yllätyin, mutta paljon olen kipsistä huolimatta liikkeessä ollut ja salilla käynyt, niin kai se työ sitten palkittiin :)) Nyt mun nilkan luut ja nivelet on luudutettu yhdeksi luuksi. Varpaat liikkuu, mutta ei muu. Lääkäri sanoi, ettei tarvitse enää kipsiä käyttää. Pitää käyttää jotain mukavia kenkiä siihen asti kunnes saan jotkut erikoiskengät parin kuukauden päästä. Niiden pitäisi vaimentaa askelta ja helpottaa kävelyä, kun ei nilkka taivu yhtään. Seuraava kontrolli olisi vasta keväällä. Käynnin jälkeiset tunteet olivat vähän ristiriitaiset. Toisaalta enemmän kuin iloinen siitä, että kaikki on nyt hyvin. Oon viimeinkin "terve" ja jalalla saa kävellä ja se kestää. Kukaan ei enää tuijota kaupassa kipsijalkaista tyttöä. Viime vuonna tähän aikaan lokakuusta rullailin pyörätuolilla ja nyt pystyn lähes kivuitta kävelemään :D Toisaalta tuli kanssa vähän tyhjä olo kun tajusi, että mitäs nyt? Mulla oli tavote, päästä kävelemään lähes normaalisti. Nyt se on saavutettu toisen kerran ja jalasta tehty kestävämpi. Tie tähän pisteeseen oli suoraan sanottanu ihan helvetillinen ja näin rankkaa vuotta en ois ikinä uskonu joutuvani kokemaan... Silti todella outo olo ja vielä on matkaa siihen, että sopeudun tähän "uuteen elämään". Se vie aikaa ja tän jutun kanssa on vaan nyt elettävä. Jättää ne jossittelut pois päiväjärjestyksestä.

Vasemmalla kuvia alkutilanteesta ja oikeanpuoleinen kuva on otettu nyt kun yli vuosi on mennyt tapaturmasta

Enää ei ole unelmat missään kilpaurheilussa tai muussakaan extreemissä. Tavallinen kävely on mulle enemmän kuin iso juttu ja siitä pitää olla tyytyväinen, eikä lähteä tavoittelemaan liikoja. Tietysti tykkään edelleen mennä ja kokeilla kaikenlaista, mutta enää ei joka päivä harmita ettei tiettyjä juttuja pääse tekemään.Toisaalta oon niin paljon kaikkea tähän mennessä jo kokeillu, eikä ne muistot ja elämykset unohdu, eikä tarvikkaan. Muistan miltä tuntui olla sukset jalassa rinteen päällä ihanassa talvimaisemassa, auringonpasteessa . Lähteä laskemaan mustaa rinnettä ilman minkäänlaista pelkoa. Rinne hieman jäinen ja sukset eivät meinaa kunnolla pitää. Sekunninmurto-osan jännityksen ja pelontunne. Sitten oltiinkin turvallisesti alhaalla keho täynnä adrenaliinia. Ja sitten uudestaan, eikä siihin väsynyt koskaan. Seuraavana päivänä mäkihyppypuku päälle, hiukset letille ja kypärä päähän. Hyppyritorniin sukset olkapäällä. Monon kärjet lumessa, eikä meinaa saada siteitä kiinni. Lopulta onnistuu ja puomille istumaan. Ylhäältä se mäki näyttää paljon isommalta kuin alhaalta. Vähän pelottaa. Vielä kerran varmistetaan siteiden kiinnitys, lasit päähän ja sitten odotetaan lupaa. Kerran käydään vielä hyppy mielessä läpi. Lupa tuli, irrotetaan ote puomista. Ylämäenlaskuasentoon, pää tyhjäksi. Keula lähestyy ja sitten nopea liike. Seuraava muistikuva alhaalla. En kaadunnut, jes! :D Ja se mieletön hyvänolontunne. Katson vieressä oleviin isompiin mäkiin ja päätän, että tuolta mä kohta tuun alas, ehkä jo ensi kesänä? 

Joku päätti mun kesän suunnitelmat kuitenkin toisin ja samalla koko loppuelämän. Viime vuoden aikana oon kuitenkin oppinut tajuamaan enemmän, että mikä oikeasti on tärkeetä. Ensiks ne rakkaat ihmiset sun ympärilläs ja että niilläkin on kaikki hyvin. Aina elämä ei oo reiluu ja silloin sitä apua ja tukea tarvii puolin ja toisin. Samalla näkee kyllä, että ketkä oikeesti välittää ja ketkä ei. Sitten ne elämykset ja muut jutut tulee extrana päälle, jos on mahdollista :D.

Unelmia voi vieläkin toteuttaa, ne on muuttanut vaan aika paljon muotoaan :) Ja onhan mulla vielä yksi vanha harrastus jäljellä, musiikki. Siitä on tullu mulle oikeastaan vielä tärkeämpi asia kuin se oli ennen. Paljon tehnyt omia juttujakin ja saanut musiikkiopistosta neuvoja ja apua, niin biisien tekemiseen kuin pianohommiin. Ennen ei oikein ole malttanut pysähtyä ja alkaa työstämään mitään ideoita, vaikka niitä olisikin ollut. Olen myös päässyt osittain eroon kauheasta esiintymiskammosta (ei onnistunut välillä edes open seurassa soittaminen, saati sitten laulaminen...) Jos pelkää koko ajan virheitä, ei hommasta tule mitään ja koko soittaminen alkaa ahistamaan. Musiikin pitää olla mun mielestä rentouttavaa ja hauskaa. Siksi ei aikoinaan klassisessa pianonsoitossa hermot oikein kestäneet. Nyt on vapaus tehdä mitä vain ja biisienteko on mulle sama asia kun jollekkin päiväkirjan kirjottaminen. Suurin osa teksteistä jää ikuisesti pöytälaatikkoon, enkä niitä halua edes muille näyttää. Tärkeintä kuitenkin on, että oon löytäny jonkun hyvän tavan purkaa asioita. Alan kirjoittaa tai meen pianon luokse. Siitä sitten jotain syntyy ehkä tai sitten ei. Joka tapauksessa saan hetkeksi pään tyhjäksi ja tulee hyvä olo :)











Oon myös pitäny nyt syksystä lähtien lapsille taas jumppaa ja siitä tykkään :) Varsinkin nyt kun pystyy itekkin jotain mukana tekemään. Tarvin tosin jonkun siihen mun kanssa vielä, että pystyy paremmin esimerkkiä näyttämään. Kävin myös sellaisen ideointi ja koreografiakurssin vähän aikaa sitten. Oli taas hieno tunne, kun pääsi kurssilla yhdessä liikkumaan ja myös tanssimaan jotenkin. Varsinkin improharjoitukset olivat kivoja. Taas sai todeta, ettei se yksi nilkka ihan kaikkea estä :)

Musiikin ja lastenliikunnan pitämisen rinnalle kaipaisin kuitenkin jonkun oman harrastuksen. En vaan yhtään tiedä minkä? Siinä pitäis olla ees jotain ideaa tai jännitystä. Kuntosalilla käyn, mutta siitä on jännitys kaukana... Joku juttu minkä avulla jaksais sitten paremmin opiskella ja tehdä tavallisia ja tylsiä juttuja. Sitten pitäisi miettiä tulevaa ammattia, mitä pystyn tekemään jne. Liian monta kysymystä mihin en tiedä vastausta. Jotenkin tuntuu, että joku idea vielä puuttuu tästä "uudesta" elämästä". Siitä sitten vaan etsimään ja ehkä se jokupäivä löytyy jostain nurkan takaanta :)

Started again

Toukokuu tuli ja leikkaus lähestyi. Onneksi leikkaushaastattelusta oli jäänyt hyvä kuva. Mulle sanottiin sielä, että jalasta pitäisi tulla vielä ihan hyvä kävelyjalka, vaikkei sillä mitään pitkiä matkoja enää juostaisikaan. Anestesiat suunniteltiin kanssa hyvin ja mulle oli tulossa kipuhoitaja heti leikkauksen jälkeen. Toisaalta leikkaus jännitti ihan kauheasti, mutta kivut oli koko ajan päällä ja liikkuminen todella huonoa. Jalka oli kerennyt vääntyä jyrkästi sisäämpäin, niin oli sitä leikkausta toisaalta odotettukkin. Jatkuva kipu on nimittäin tosi rankkaa ja vie voimia. Ei pystynyt täyspäiväisesti enää koulunkäyntiin ja vapaa-ajalla yritin treenata vielä sen verran mitä pystyi, nauttia kesäsäistä ja tehdä kaikkea muuta mukavaa. Lomamatkankin kerkesin tehdä onneksi pitkästä aikaa ja aluksi ajattelin, ettei siitäkään mitään tule. Polkupyörän kun kuitenkin vuokrasi niin reissu sujui paremmin kun odotti ja kyllä niiden keppienkin kanssa rannalla pystyy käppäilemään :)

Kaiken sen panikoinnin, ahdistuksen ja kipuilun jälkeen oli vihdoin se leikkauspäivä toukokuun lopussa. Nukuin koko automatkan ja en kauheasti viitsinyt edes koko leikkausta miettiä. Päästiin ennen seitsemää sairaalan aulaan, äiti ja poikaystävä mukana. Menin heti labraan kun se aukesi ja siellä oli kauhea ruuhka. Kaikille soiteltiin, että pitäisi tulla jo osastolle, leikkaus alkaa ihan justiinsa ja paria tultiin jo suoraan labrasta hakemaan. Yksi alle kouluikäinenkin oli menossa leikkaukseen, eikä sitä näyttänyt jännittävän juuri ollenkaan niin aattelin itekkin jättää suurimmat panikoinnit pois ja yrittää olla rauhallisesti. Mullekkin tuli sitten kiirepuhelu hoitajalta ja piti lähteä osastolle. Äkkiä leikkausvaatteet päälle ja sitten sitä jo mentiin. Esilääkkeet ei oikein kerennyt vielä vaikuttamaan, mutta ihmeen rauhallinen olin. Leikkaussalissa oli taas paljon porukkaa ja tälläkertaa juttelin ihan tyynesti leikkausporukan kanssa. Anestesialääkäri ja kirurgi kertasivat vielä asioita ja varmistelivat joitakin tietoja. Oli hyvä ja luottavainen tunne koko jutusta. Aika kauan siinä vielä odotin ja juttelin kunnes sitten vintissä pimeni viimeinkin ja juuri ennen sitä hoitaja sanoi, että älä pelästy herätessä, kun sieltä lantiosta otetaan kummaltakin puolelta sitä luuta.

Hehkeenä heti leikkauksen jälkeen :D

Herään taas kerran kauheaan kipuun, mutta saan lääkettä nopeasti. Kipu tuntuu vain nilkassa, eikä missään lantiossa todellakaan. Lääkettä olisi kai saanut pyytää useamminkin, mutta olin vielä niin pöhnässä, että aloin aina vaan itkeä ja vasta siinä vaiheessa olin sitä pyytänyt. Pikkuhiljaa aloin heräilemään, eikä kipu helpottuut oikein mihinkään. Vähän oli sellanen fiilis, että ei tästä taas tuu mitään. Polvitaipeeseen laitettu puudute ei nimittäin puuduttanut kuin nilkan ulkosyrjän osittain ja leikkaus oli tehty koko nilkan pituisin viilloin kummaltakin puolelta.Samalla ihmettelin,että missä se lantiokipu on kun siitä niin paljon ennakkoon varoteltiin. Nopeasti anelääkäri onneksi tuli takaisin ultaäänilaitteen kanssa. Kokeiltaisiin kuulema reisihermon puuduttamista. Iso neula lantion seudulle ei tuntunut oikein miltään, vaikka sitä montakertaa sinne tyrkättiinkiin. Onneksi jalka puutui ja kipu loppui saman tien :) Lisäksi mulla oli kipupumppu ja toinen puudutus. Viimekerran kauhea painajainen muuttui onneksi ihan kivaksi ja kauaa ei tarvinnut kivuista kärsiä. Olin tosin saanut allergisen reaktion vahvasta opiaatista, mutta heräämöstä en ole varmaan kertaakaan ilman allergista reaktiota selvinnyt. Kutisi jokapaikkaan vieläkin, mutta onneksi kipua ei ollut. Kysyin hoitajalta lantiosta, mutta ei sille nähtävästi oltu tehty mitään ja sehän oli iso helpotus. Myöhemmin selvisi, että luunsiirre olikin otettu pohjeluusta.

Pääsin takaisin osastolle melko hyväkuntoisena ja jalka puutuneena. Äiti ja poikaystäväkin oli helpottuneita, kun kaikki meni hyvin, sillä mun leikkaus oli heräämöaika mukaanlukien venynyt taas sellaseen 8 tuntiin... Oli tosi oudon tuntuista kun ei tuntenut omaa jalkaa tai pystynyt liikuttamaan sitä polvesta alaspäin. Välillä huomasi että jalka on ihan vinksinvonksin eikä sitä itse pystynyt nostamaan takaisin. Lääkkeet väsytti ja jotakin harhoja näin. Ei kovin pahoja, mutta pahin taisi olla se kun yöllä/illalla näin, että joku ällöttävä vieras mies makaa siinä mun vieressä, eikä se lähtenyt pois.

Polvitaipeesta laitettua puudurusta pidettiin joku 5 päivässa ja sitten alettiin purkamaan muitakin lääkityksiä. Leikkaus oli mennyt todella hyvin, jalka oli suora ja kivutkin olivat kurissa. Turhaan olin pelännyt, että se viime kerran painajainen toistuisi. Olin helpottunut ja iloinen. Yksi todella tärkeä juttu saatu suoritettua ja nyt sitten vaan kuntoutumaan :) Täysin vuodelevossa jouduin olemaan neljä päivää. Sitten kun sai kipsin jalkaan, niin menoa ei rajottanut mikään, paitsi että vähän huippasi ja silleen :D Sairaalassa jouduin olemaan kaikkiaan viikon, vaikka itse olisin ollut valmis lähtemään aikaisemminkin. Alkoi se paikallaan makaamiin pikkasen turhauttamaan parin pahimman päivän jälkeen. Yhtenä päivänä sain vähän vääntää lääkärin kanssa kotiinmenosta, koska omasta mielestä olisin ollut kotikuntoinen, mutta päivystävä lääkäri ei sitten päästänytkään. Tosi iso leikkaus takana ja loppuelämästä kuulema kyse, niin ei se voinut vielä päästää. Pitkän keskustelun jälkeen tehtiin sitten kompromissi, että sain illan vapaaksi ja luvan lähtä käymään jossain. Siitä sitten lähdettiin porukoiden ja poikaystävän kanssa pienelle Helsinki kierrokselle :D Huonekaveritkin vähän siinä naureskeli, kun olin vähän itseppäinen taas vaihteeksi...:D Seuraavana päivänä sitten onneksi sain jo ihan luvan kanssa lähteä kotiin. Kerrankin jäi sairaalareissusta hyvä maku, vaikka vähän kerkesikin tylsistyä :)

Onneks sairaalaa saa aina näit kavereita seuraks :D Tossa poikaystävän tuoma Toho :P

Serkku toi vähän liiankii aidon näkösen marsun ja se on muute Merja ;D

Ennen leikkausta nilkka oli tästäkin kuvasta
 vääntunyt sisäämpäin huomattavasti enemmän.

Leikkauksen jälkeen suorana

1kk leikkauksen jälkeen

Nyt on kuukausi mennyt leikkauksesta ja yleiskunto on ihmeen hyvä. Jalasta hävisi kivut lähes kokonaan leikkauksen jälkeen ja vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa pystyn olemaan ilman vahvoja kipulääkkeitä :) Liikuttu on paljon ja uusi kipsikin jousuttu hankkimaan, kun edellinen meni puhki. Kepeillä pitäisi jaksaa kinkata elokuulle asti ja sitten kuntoutumaan, sekä takaisin kouluun. Muutan syksyllä myös omilleni ja sen lisäksi haasteena on taas kävelyyn pääsy. Jos nyt jo pääsisi aloittelemaan uutta elämää ihan kunnolla ilman mitään takapakkeja. Ei ne ongelmat tähän lopu, mutta ihan tavalliseen arkielämään pääsy olisi iso asia. Automaattivaihteinen autokin pitäisi saada ennen syksyä hankittua, että pääsisi postilaatikkoa pidemmälle, mutta sairaalle opiskelijalle ei rahaa ihan noin vain lennäkkään... En ole tarpeeksi vammautunut tiettyihin tukiin ja nyt sitä saakin sitten taistella erilaisten vakuutus asioiden ja kelan kanssa, enkä työkykyinenkään ole vielä pitkään aikaan, ... Kuitenkin pääasia, että jalka tulisi nyt kuntoon ja ei ihan kaikkea elämässä voi rahassa mitata, mutta joskus varsinkin tässä tilanteessa se voisi helpottaa tätä astetta vaikeampaa elämää edes vähäsen. Nyt kuitenkin kaikesta huolimatta yritän positiivisella asenteella mennä eteenpäin. Pääsee syksyllä toivottavasti näkemään muutakin kuin neljä seinää ja tietokoneen :D Vähän jäänyt yhteydenpito kavereihin syystä tai toisesta, mutta kohta kun pääsen taas liikkeelle niin lennän varmaan taas yötäpäivää harrastusten ja kavereiden parissa niinkuin ennenkin :D Mulle on koko elämä vielä täysin auki ja kerkeän varmaan tekemään vielä vaikka mitä kivaa, vaikkei se siltä ihan jokapäivä tunnukkaan. Pitäisi vaan unohtaa oman elämän vertaileminen ns. "terveisiin" ja olla onnellinen siitä kaikesta, mitä mulla jo on.

Unelmat on siksi
että muistat pitää kii
elämästäs täällä
vaikka sorrut kyyneliin
älä mieti liikaa 
ettet vain vajoais
liian syvään veteen
muuten itses kadottais

Sinä haluat 
sen sä saat

Kaikki unelmas

Sinä haluat 
sen myös saat

Kaikkein kauneimman

Sinä haluat 
sen sä saat

Kaiken ihanan

Sinä haluat 
sen myös  saat

Muistot kauneimmat;

Pidä siitä kiinni

Mitä vain voit haluta

Kaikkensa kun antaa

Niin syntyy lopulta

Jotain aivan uutta
Suotta sitä pelätä
kokeile ja mene
maailma sun edessäs

Paljosta kun luopuu

Niin silloin tajuaa

Unelmille siivet 

Antaa aamun sarastaa

Värit kirkkaat loistaa

Elämässäs vaan

Mustaks jos ne vaihtaa

Joutuu paljon maksamaan

- Karoliina Halme

After 9 months

Vuosi alko mun kohalla paremmin, kun olisin uskonu. Jalka lähti paranemaan ihmeen hyvin ja tammikuun lääkäristä tuli mukaan vain hyviä uutisia. Lisäksi tapasin uuden ihanan ihmisen, joka on jaksanu olla tukena ja kuunnella mua. Kävin uimassa ja salilla ahkerasti, välillä jopa viisi treenipäivää viikossa. Kävin valmentajakurssilla, olin liikuntajutuissa mukana ja kävely alkoi parantua. Kavereiden kanssa tehtiin kaikkea "normaalia" ja välillä koko jalka unohtui kokonaan. Oli jo paljon suunnitelmia kesäksi ja muutenkin. Sehän on vaan jalka, ei se elämistä täysillä estä :) 

Nilkka alkoi kuitenkin tulla kipeämmäksi koko ajan ja luulin, että se nyt vain kuuluu asiaan, jos haluaa olla liikkeellä. Uusi kontrolliaika olikin maaliskuussa Töölössä ja lääkäri sanoi, että jalkaa voidaan jossain vaiheessa vielä suoristaa, koska se on vähän vino tällähetkellä, mutta asia ei vielä olisi ajankohtaista. Lääkäri päätti kuitenkin ottaa 3D-kuvat jalasta varmuuden vuoksi. Röntgenissäkään ei näkynyt mitään kovin ihmeellistä. No, sitten kävin erikoiskuvissa ja menin kuulemaan lääkäriltä tuloksia. Kuvista näkyi, että jalka on ihan "laho" sisältä, luut hauraita ja osa luista kuoliossa... Kepit takaisin käyttöön ja iso n. 8h leikkaus mahdollisimman kiireesti tulossa. Mahdollisesti joudutaan jäykistämään viimeinenkin nilkkanivel ja kävely huononee entisestään. Kipsi ainakin 3kk ja pitkä kuntoutus, koko paranemisprosessi alkaa siis melkein kokonaan alusta... Töölöön joudutaan pyytämään joku nilkkaspesialistikin toisesta sairaalasta, koska tiedossa on tosi haastava operaatio. Lääkärikin kattoi mua tosi vakavasti, että tää on tosi iso juttu sulle ja meille kanssa... Sitten kun se näki mun ilmeen niin se koitti jotenkin lohdutella ja sanoi, että kyllähän ne urheilijatkin lukion neljässä vuodessa käy...

Tulin lääkäristä ja oli tosi tyhjä ja tavallaan vihainen, sekä hätääntynyt olo. Kaikenhan piti olla jo hyvin. Viime kerran kauheat muistot ja kuvat nousi mieleen ja sanoin ihan ääneen siinä sairaalan käytävällä, että olisi parempi jos jalka vaan otettaisiin pois, että en enää oikeasti jaksa tätä ja aloin itkemään. Viime kuukausi onkin sitten ollut aika erikoinen. Koulun jätin silleen pois päiväjärjestyksestä, että muutamaa kurssia kävin/käyn itsenäisesti ja muuten koitan tehdä kaikkea, mikä nyt tuntuu mukavalta ja ei ahdista. Pää ei vaan jotenkin kestä nyt minkäänlaista stressiä ja koittaa sulkea kaiken ikävän pois päästä. Ei muutenkaan mitenkään ihan helppo loppukevät ollut. Läheisen kuolema ja ei nuo ihmissuhdeasiatkaan aina mitään yksinkertaisia ole... Liikkuminenkin vähentynyt huomattavasti, koska esimerkiksi salitreenin jälkeen jalka tulee ihan älyttömän kipeäksi ja ei sitäkään joka päivä jaksa. Ei voi mitään suunnitella, kun pitkä toipuminen taas edessä, eikä voi tietenkään tietää, että mitä kaikkea tässä nyt tulee kaikenkaikkiaan tapahtumaan...Eikä mitään kivaa tiedossa ja leikkaus jännittää/pelottaa joka päivä. Keskittymiskyky kaikkeen todella huono ja saatan vaikuttaa aika välinpitämättömältä ja kylmältä muita ja ylipäätään kaikkea kohtaan. Nyt kun kevät kuitenkin tuli niin vähän parempi olokin tullut. Päässyt moottoripyörän kyydissä reissaamaan ja grillaillu sun muuta. Päivisin oon kirjoitellu ja tehny jopa jotain biisejä omaksi ilokseni. Kirjottaessa ja soittaessa/laulaessa saa  hetkeksi pään tyhjäksi ja pystyy rentoutumaan. Tulee vähän sellanen flow-fiilis ja ajantaju unohtuu. Onneksi on edes jotain vielä, mitä pystyy ja saa tehdä.

Tunne aina niin suuri

Se sut valtaa kokonaan

Elämän reilu puoli

Häviää kokonaan

Liian paljon myös saatu

Liian paljon koettu

Aina se sama harmaa puoli

Lopulta toteutuu

/Vielä vaan

Vielä vaan

Sun täytyy jaksaa

Vielä vaan

Vielä vaan

Sun matkaa jatkaa/

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu

Jotain suurta ihanaa

Ehkä se onkin jotain kamalaa

Jotain liian kauheaa

Kipua ja tuskaa täytyy kestää

Jokaisen vuorollaan

Siihen ei pidä jäädä makaamaan

Poistaa katkeruus kokonaan

Ei aikaa eikä paikkaa

Olla tässä kokonaan

Vielä se rakkauskin koittaa

Kaikki kivut turruttaa

Silloin löydät itsellesi

Jonkun josta pitää kii

Jolle itket ja naurat

Olla oma itsesi

Miksi kaikki aina kaatuu

Kaikki katoaa

Liian usein kaikki sortuu

Maailma romahtaa

Elä hetkessä ja unohda

Kaikki se kauhea

Nauti siitä mitä omistat

Älä mieti turhia

Kukaan ei yksin tätä jaksa

Tätä rankkaa elämää

Jossa kaikki menee pieleen

Pieneen mieleen muistot jää

Niin hauras ihminenkin olla voi

Ettei mitään järkeä

Ole missään todessa

Ainakaan mun elämässä

26.5.2014, silloin on kulunu tasan 10 kk tippumisesta. Silloin aamulla 6.45 pitää olla Töölössä ja heti aamulla sitten leikkuriin. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin joudun olemaan vajaan viikon sairaalassa. Multa joudutaan ottamaan lantionalueelta luunsirre ja en tiedä, että mitä kaikkea ne tuolle nilkalle tekee. Toivoisin vaan, että kivunhoito sujuisi ja voisin maata sängyssä puolitiedottomana koko sairaala-ajan. Kesäksi oli suunnitelmia, nyt ei sitten enää olekkaan... 18-vuoden ikä saavutettu, autokortti taskussa ja A2-kortti hankintalistalla, mutta jalka tulee olemaan 3kk kipsissä, niin se siitäkin ilosta. Muutenkin ajaminen sattuu jo nyt. Pitäisi nyt vaan koittaa ajatella positiivisesti, mutta aika vaikeaa alkaa olla. Onneksi on paljon kavereita ja läheisiä ihmisiä´ympärillä, niin pitää yrittää koittaa jaksaa... Kaikenlaista pyörii päässä, mutta pitää muistaa, että mullehan kävi edelleenkin tosi hyvä tuuri, turhaan edes valitan tai murehdin mistään. Kaikki toimii, paitsi yksi helvetin nilkka. Aika olennainen ruumiinosa, mutta niin, se on vaan yksi nilkka, ei sen enempää...

Sitten kun tosta taas toivun, niin alotan kyllä jonkun uuden harrastuksen. En vielä tiedä, että mikä se on, mutta joku koskenlasku, ammmunta, seinäkiipeily?, maastopyöräily tai joku muu, mikä kompensoisi tätä mun jatkuvaa turhautumisen tunnetta tai sitä, kun ei vaan pysty olemaan paikoillaan :D Joku laji, mistä saisi kunnon adrenaliinipiikkejä ja jännitystä sopivasti :) Kevarilla olen ajellut jo tässä keväällä ja onneksi se onnistuu, kun vaihteet on vasemmalla jalalla. Isomman pyörän hankkiminen olisi yksi haave. Se on kuitenkin niin kallis harrastus, ettei nyt muutamaan vuoteen taida olla toteutettavissa... Vaikka mulle on tapahtunut tässä tosi paljon kaikkea ja luulisi, että olisin rauhoittunut onnettomuuden myötä, mutta ei :D Vieläkin pelleilen, kiipeilen ja roikun pääalaspäin milloin missäkin. Seinäkiipeily esimerkiksi kuulostaa ihan mahdolliselta harrastukselta vielä, sillä vaikka siinä on ne turvavarusteet, joihin en enää kauheasti luota, niin patjan voi/pitää laittaa seinän alle ja voin vaatia itselleni jotkin tupla tai tripla varmistukset :D Muutenkin haluaisin aloittaa jotenkin kaiken ihan alusta. Muuttaa johonkin toiseen paikkaan, jossa joka ikinen asia ei muistuttaisi kaikesta siitä, mitä en voi enää tehdä. Löytää jotain ihan uutta ja jakaa se tärkeän ihmisen kanssa.

Eksternio fiksaattorin poisto

Mulla oli jalassa se tulehdus päällä tulehtuneiden piikinjuurien takia. Oma keho tavallaan yritti taistella vieraita esineitä vastaan ja siksi piikkien juuret usein tulehtuivat ja niistä pursusi katetta eli keltaista mätää. Kuusaan kirurgi oli yhteydessä Töölön kirurgeihin ja ne päätti sitten yhdessä, että aikaistetaan raudan poistoa ja, että voisit tulla huomenna heti aamulla tänne Töölön tapaturma-asemalle. En ollut nukkunut koko sairaalaviikkoon paljon yhtään ja ei todellakaan huvittanut mennä sinne kärsimään. Olin nimittäin kuullut, että poisto tulisi sattumaan jonkun verran ja, että se tehtäisiin ilman puudutusta, koska eihän luuta voi puuduttaa. Olo oli kuitenkin vähän helpottunut, sillä edellisenä päivänä oli juuri poistettu jo kantapäässä ollut k-piikki ja se ei sattunut melkein yhtään. Puikko ei kuitenkaan ollut luussa kiinni ja se oli näihin fiksaattorin piikkeihin verrattuna todella pieni. Aikaisin aamulla sitten lähdettiin invataksilla kohti Helsinkiä äitin kanssa. Nukuin melkein koko matkan ja olo oli todella uupunut. Parin tunnin päästä oltiinkin sitten jo Helsingissä ja menimme ilmoittautumaan tapaturma-asemalle. Hoitaja vei meidät johonkin vanhaan entiseen suihkuhuoneeseen, jossa oli sängyt. Menin lepäämään sinne ja multa otettiin vielä verikokeet ja verenpaineet. Lääkäri oli kuulema vielä jossakin muualla ja vähän kesti, ennen kuin se tulisi tänne. Mua paleli ja väsytti ihan älyttömästi ja pian nukahdinkin sänkyyn.

Herään siihen kun lääkäri ja hoitaja tulevat huoneeseen. Lääkärillä on jotain työkaluja mukana ja se sanoo, että tehdään tämä toimenpide nyt tällä, kun tuo leikkaussali ja muut ovat varattuina. Helpotuin, kun lääkäri pyysi hoitajaa tuomaan jotain vahvaa kipulääkettä ja rauhoittavaa. Uusi tippa piti laittaa, koska entinen oli jo taas mennyt tukkeeseen. Lääkäri laittoi tipan ja kertoi toimenpiteestä. Ensin otettaisiin raudat pois ja sitten puudutettaisin piikinjuurien jättämät reiät ja puhdistettaisiin ne vetyperoksidilla. Mua pelotti tässä vaiheessa jo tosi paljon. Mulle laitettiin vielä happimaski ja mun verenpainetta ja sykettä seurattiin kanssa koko ajan.

Tunnen, kun rauhottava alkaa vaikuttamaan ja olo tuntuu heti jo paljon rennommalta. Silmissä sumenee ja ajattelin, ettei tämä nyt niin kauhean paha juttu voi olla.
Lääkäri ottaa sellasen jonkun jakoavaimentapaisen työkalun käteensä ja alkaa vääntämään rautaa luunsisällä

. Se sattuu ihan helvetisti ja alan itkeä. Kouristelin koko ajan kivusta ja olin ihan paniikissa. Seuraavaksi lääkäri otti poran käteensä ja alkoi poraamaan loppua piikkiä irti luusta. Se kipu oli ihan sietämätöntä ja se tunne kun pora liikkuu siellä luussa ja vihloo ihan sairaasti. Ensimmäinen piikki on poissa ja tunnen kun kuuma veri valuu pitkin nilkkaa. Vielä kolme piikkiä jäljellä ja olen ihan hysteerinen ja itken koko ajan. Hoitaja, sekä äiti pitää mua kädestä kiinni ja koittaa rauhotella mua.Lääkäri käskee hoitajaa laittamaan lisää kipulääkettä, sekä rauhoittavaa. Olo ei helpotu yhtään ja taas se alkaa vääntämään sitä rautaa. Taas se kauhea tunne, kun joku poraa sun jalkaasi ja tunnet joka vihlaisun. Paniikki vaan yltyy ja hoitaja sanoo, että purista, vaikka meidän käsiä niin kovaa kun haluat, mutta yritä pysyä paikallasi. Hätkähdin kuitenkin nyt jo pelkistä äänistä ja aloin itkemään.

 Toinen piikki oli pian irti ja yhtäkkiä verta roiskuu päälleni. Verinen rätti oli jäänyt poraan kiinni ja lääkäri laittoi sen päälle, niin tottakai se kaikki veri roiskuaa ympäriinsä. Jos joku sattui olemaan siinä käytävällä, niin luuli varmaan, että tuolla kidutetaan jotain, koska sitä se oli ja siltä siellä kuulosti. Oon ihan hädissäni ja koitan yrittää hengitellä rauhallisesti, mutta en pysty. Olo oli ihan kauhea ja pelkäsin seuraavaa porausta taas ihan kauheasti. Mulle oli annettu jo kaikki siinä mukana olleet rauhottavat ja kipulääkkeet ja nyt se lääkäri ehdotti, että voidaahan tämä tehdä myöhemmin loppuun nukutuksessa, jos haluat. Sitten se vielä jatkoi, että sitten kyllä joudut jäämään tänne pariksi päivää jne. Annoin sen kuitenkin tehdä jutun loppuun ja vielä se sama kärsimys jatkui jonkun aikaa. Mietin vaan, että miksi ihmistä pitää alunperinkään kiduttaa ja tehdä ilman puudutuksia tollaisia toimenpiteitä...

Vihdoin kaikki neljä rautapiikkiä olivat poissa ja olin helpottunut ja todella väsynyt. Sitten tajusin, että eihän tää nyt vielä tähän loppunut. Vielähän ne reiät puhdistettaisiin. Lääkäri alkoi tunkea niitä isoja puudutuspiikkejä niihin tulehtuneisiin piikinreikiin. Ne kohdat olivat jo valmiiksi kosketusarat ja melkein kaikki piikit se sai laitettua, mutta kaikista tulehtunein kohta oli niin kipeä, etten voinut sille mitään, että vedin jalan aina pois . Kantapäänpuudutus sattuu aina eniten, mutta pian sekin oli koettu jo toista kertaa. Vielä puuttui vetyperoksiidikuohautukset, jotka eivät puutuneissa kohdissa tuntuneet juuri miltään, mutta siinä yhdessä se poltti ihan kivasti. Olin aivan poikki koko operaatiosta ja tuntui, että nyt ne lääkkeet vasta alkoivat vaikuttaa, kun olo tuntui sekavalta ja uniselta. Lääkäri sanoi vielä lähtiessään, että kiitos, kun olit näin hyvin mukana. Hoitaja tuli myös mun luokse ja silitti mua, katto säälivästi ja sanoi, että kaikkea säkin joudut kärsimään ja, että olin sinnikäs, kun jaksoin sen toimenpiteen loppuun saakka. Makasin aika kauan siinä sängyssä silmät kiinni väsyneenä ja samalla helpottuneena, kun se kidutus oli vihdoin ohi. Pyysin vielä kipulääkettä lisää ja sain vielä hetken levätä siinä. Olo oli niin uupunut, että epäilin itse, sekä hoitajat, että kykenisinkö millään taksilla Kuusaalle menemään, vai pitäisikö viedä ambulanssilla. Olo kuitenkin kohentui, kun sain siinä reilun tunnin levätä ja vielä jäätiin odottelemaan kipsaushuoneeseen pääsyä, jossa mulle laitettais sellanen avattava kipsi. Nuori poika teki kipsin nopeasti ja siinä mennessä olo oli jo aika hyvä ja taksillepäin kelaillessa taksikuski sanoi, että olin nyt kuin eri ihminen, kuin hetki sitten. Hymyilinkin :) Pariksi päiväksi vielä jouduin jäämään sairaalaan ja sitten vihdoin kotiin ja kuntoutumaan.