26.7.2013 part 2

Helpotuin kun olin tajuissani, eli selkä taisi säästyä. Pääkään ei osunut maahan (kypärä oli päässä) ja rentoutin niskani vasta hetken maassa oltuani. Liikutin yläkroppaani ja yritin nousta istumaan. Näin oikean jalkani, joka sojotti varpaat minuun päin ja nilkka roikku pelkästään pienestä nahasta säären kohdalla. Tajusin vasta silloin kivun ja jalan näkemisestä tuli huono olo ja menin nopeasti takaisin makaamaan. Mies tuli puusta alas ja huuteli jotain muille tyypeille ambulanssista. Menin pieneksi hetkeksi hysteeriseksi ja kiljaisin kerran ja itkin. Jotain selitin miehelle, että miksi aina just mulle pitää sattuu kaikkee ja, et pystynkö ikinä tekemää enää mitään ja koko se hetki tuntu tosi epätodelliselta. Pyysin hädissäni särkylääkettä ja sainkin vain kaksi buranaa tai jotain sen tapaista, mitä ensiapulaukussa oli. Mies taisi leikata multa valjaat pois ja huomasin, että osa turvavälineistä oli vielä mussa kiinni ja osa nähtävästi ylhäällä.

Vasen jalka tuntu aika normaalilta siinä tilanteessa,
vaik se oli suunniille näin vinossa sekin



Tolleen se oikea oli suunnillee taittunu

Mulle ei ole itelle annettu sitä alkukuvaa,
mutta mulla oli paljon isompi kudosvaurio, kuin näissä kuvissa
ja koko nilkan ja osittain säären iho jäi sinne mettään... 

Kipu vaan kasvoi ja kipua alkoi tuntua muuallakin. Toinenkin nilkka oli ainakin ihan vinossa. Tuntui kun jalka olisi tulessa ja kipu oli ison polvileikkauksen kipuun verrattuna ainakin satakertainen. Jalka tuntu kanssa tosi veriseltä. Saareen tuli lisää ihmisiä ja avun odottaminen tuntu ikuisuudelta. Kengät leikattiin jossain vaiheessa pois ja polvituki otettiin kanssa. En edes halunnu kattoo jalkoihin enää. Olin melkein alusta asti pitänyt silmät kiinni ja koitin ajatella jotain muuta kuin sitä kipua ja olin ihan hiljaa. Alussa yritin välillä jostain syystä nousta istumaan uudestaan, mut mut käskettiin aina takas ja olla liikkumatta. Joku piti mua kädestä kiinni ja aina välillä mun piti vastata sille, vaikken ois yhtään jaksanu. Tajunta alko välillä menee aika heikoks, mut mulle sanottii, et ois tosi tärkeetä nyt, et pysyn hereillä ja yritin taistella siinä sitte, vaikka se kipu oli niin kauheeta, et tosissaan toivo siinä tilanteessa, et ois mielummin kuollu ja teki mieli luovuttaa.

Mun mielestä tosi pitkän odottelun jälkeen kuulin helikopterin ääntä ja se vähän rauhotti. Ärsytti, kun ihmiset kyseli samoja kysymyksii koko ajan uudestaan ja en ois jaksanu yhtää puhua ja välillä sanoin vähän vihasest niille, et antakaa mun olla hiljaa, et kestän paremmin sillee tän kivun. Lopulta sieltä tuli sitten lääkäri ja jotain henkilökuntaa. Taas ne samat kysymykset ja pyysin rauhallisel äänellä monta kertaa särkylääkettä, mutta ei voitu kuulema antaa, ennen kuin tutkittaisiin. Monen pyynnön jälkeen sain kanyylin käteeni ja uskoin, että kipu helpottuu, mutta eihän se siitä mihkään muuttunu.

Monta ihmistä vissiin palomiehiä ne oli, niin nosti mut paareihin ja laittoi ilmalastat jalkoihin. Ne siirs jotenkii paikoilleen sen roikkuvan nilkan ja taas kipu vaan kasvo kasvamistaan. Lääkärin kanssa ne vielä puhu jotai ja tilanne oli kuulemma putoamis korkeuteen nähden hyvä, koska olin orientoitunu(tilanteen tasalla) ja tajuissani, mut helikopteril ei voitu viedä, koska jos selässä oli jotain (niinku vois olettaa ainakin n.5-6 kerroksesta putoamisen jälkeen) niin se helikopterin tärinä vois aiheuttaa vaan lisävaurioita. Mut vietiin sitte veneeseen jolla mut vietiin mantereelle. Lopulta pääsin vihdoin ja viimein ambulanssiin. Kuulin kun joku nainen siinä sanoi muille, että ei tässä näin kauan olisi pitänyt kestää, että nyt on oikeesti hei tosi kiire.

Ne alko vielä ennen lähtöä putsaamaan sitä jalkaa vedellä ja laitto kauheen kasan kaikkii letkui mulle mm. happimaskin, uusii kanyyleit ja niist menemää monta eri antibioottii. Mut kipulääkkeest ei ollu vieläkään mitään tietoo ja jossain vaiheessa ne vähän jotain anto (ei auttanu yhtään ja luulin ennen, että tollases tilantees annettais jotain esim.morfiinii) ja sano vaan mulle, että ei tolle kivulle nyt voi mitää, että nukutuksessa sitte helpottaa. Tuntu, et tippumisest oli jo monta tuntii ja alko jo usko loppuu, et loppuuko se kidutus ikinä. Lääke onneks vähän väsytti ja oli hieman helpompi vaa yrittää olla silmät kiinni ja sulkee kipuu pois mielestää. Vihdoin ne sitte lähti vilkut päällä ajamaan ja siinä samassa tiputti osan särkylääkepulloista lattialle ja silloin, kun sitä viimein olisi matkan aikana monien puheluiden jälkeen saanu laittaa, niin tietenkin suurin osa niistä aineista lilluu siellä lattialla. Matkan aikana muisti alko aikalailla hämärtyä, jotain rauhottavaa ne varmaan kai mulle anto.