after 6 month

Nyt on sitten puolivuotta menny onnettomuudesta. Ei kyllä uskoisi ja yksi tosi tärkee asia on puolessa vuodessa saavutettu :D Pitkän ja tuskasen tien oon tähä päivää asti joutunu kulkemaan ja ei tää "projekti" vieläkään oo ohi. Tää on ollu kyllä niin erilainen puolivuotta, mitä ei ois ikinä uskonu 17-vuotiaana joutunu kokevansa. Tunteet on ollu kun vuoristorataa. On ollu vaikka minkälaista operaatiota ja seuraavii tavoitteita. Kipua, pelkoa, ahdistusta, paniikkia, helpotuksen tunnetta, onnea, iloa, järkytystä jne. Nyt kuitenkin kävelen ja asiat ovat paljon paljon paremmin, kuin mitä puolivuotta sitten sairaalassa maatessani olisin uskaltanu toivoa :D Epätoivo meinasi yhdessävaiheessa iskeä, kun aina tuli vaan huonoja uutisia toisensa perään... Kuitenkin se päivä, kun lääkäri antoi vihdoin ja viimein varausluvan toiselle jalalle, oli tosi tärkee juttu ja sen myötä usko palas parantumiseen/kuntoutumiseen ja siitä asti oon täysillä tehny kaiken kuntoutumisen eteen. Nyt viimeinkin alkaa näkemää tuloksia ja sen, että se ei oo turhaa kipuu koettu ja työtä tehty :)
                                                                      1kk

3 kk

'

6kk

Ne jotka näki tippumisen, niin oli jo ihan varmoja mun hengenlähdöstä. Ei mitään muuta vaihtoehtoa tuosta korkeudesta tippumisesta voisi olla. Liikahdin kuitenkin maassa ja siitä hetkestä lähtien on pitänyt taistella koko kehollaan kaikin voimin, myös itseänikin vastaan... Nousin maasta istumaan ja olin vain onnellinen, etten halvaantunut. Siitä alko kivulias matka, johon on kuulunu ihan käsittämättömän kovaa kipua, niin henkisesti kuin fyysisesti. Ensin tiedottomuutta ja pelkoa, ei pelkästään mulla, vaan myös läheisillä. Olisi ollut enemmän kuin todennäköistä, että olisin tällä hetkellä hautausmaalla, makaisin vihanneksena hoitokodissa, vähintäänkin pyörätuolissa tai kävelisin proteesin kanssa. On ollut pyörätuolielämää ja kävelynopettelua. Kivunsietoa ja itsehillintää unohtamatta. Pieni askel kerrallaan eteenpäin. Jalat tärisivät ja meinasivat pettää alta. Yleensä kävelynopettelu aloitetaan seisomaharjoituksilla ja kävelytelineessä, minkä varmaan jokainen on nähnyt elokuvissa/tv:ssä. Mä kuitenkin otin Lokakuun 16. päivä kyynärsauvat käteen ja lähdin liikkeelle yhdellä täysin lihakset surkastuneella jalalla. Jo seuraavana päivänä menin sukulaisille kylään. Horjuvaahan se kävely/kinkkaaminen oli, lihakset oli kadonnut jaloista melkein kokonaan ja pieni matka tienvierestä sisälle tuntui maratonilta. Sen päivän jälkeen en pyörätuolilla kulkenut.

Oon ennenkii tykänny kiipeillä puihi :D Tosin ilman mitää turvajuttui :P

Mikkelissä herätessäni minä ja moni muu ajatteli, että tässävaiheessa nyt tammikuussa kävelisin vasta kepeillä ja leikkauksia piti tulla lisää jne. Joillain ihmeenkaupalla, kaikista epäilyistä huolimatta luut, niin nilkoissa, kuin selässä luutuivatkin ja kolmatta leikkausta ei ainakaan nyt vielä tarvinnut tehdä ja tässä minä nyt kaikestahuolimatta olen, kävelen ja yritän elää niin täysillä kun pystyn :) Esim. olin tässä kahtena eri viikonloppuna tanssi/liikunnanohjaaja kurssilla, missä mm. liikuttiin/leikittiin, tanssittiin ja tehtiin koreografioita. Muut tytöt siellä oli tosi mukavia ja oli hauskaa ja saatiin paljon yhdessä aikaan :) Tietenkään kaikkea en pystynyt tekemään ja vanhemmille nuorille suunnatut sarjat ja liikkeet olivat liian haastavia. Tein kaikkea kuitenkin omalla tavallani ja juoksin, hypin, tein kuperkeikkoja, "X-hyppyjä" yhdellä jalalla hyppien ja käsiä heiluttaen, vaikka ne näyttivätkin hassuilta. Oli kuitenkin ihanaa liikkua taas porukassa. En muistanutkaan, kuinka ihanaa musiikin ja ryhmän kanssa liikkuminen on :D Omasta tahdosta ja kivunsietokyvystä tää kaikki liikkuminen on aika paljon kiinni,  että liikunko koko loppuelämän olevan vamman/ojen kanssa vai päätänkö jäädä harmittelemaan joka asian kohdalla, että tätä ja tätä mä en pysty tekemään ollenkaan tai samallatavalla kuin muut. Jos on tahtoa nii  pystyy tanssimaan, juhlimaan ihan normaalisti kaverien kanssa viikonloppuna tai vaikka kipuamaan neljäkerroksisessa koulussa edestakaisin rappusia, tosin hitaasti, mutta kuitenkin pystyn ja haluan tehdä ja kokeilla kaikkea!

Siitä on siis se n.3kk, kun pääsin ensimmäistä kertaa kepeillä kävelemään ja kävelin niillä marraskuun loppuun. Sitten heti kun sain luvan ja noin kuukauden niiden kanssa mentyä, niin heivasin kepit pois ja aloin ensin kipsisaappaan kanssa kävelemään ja lopulta sitten ilman sitä. Oli todella hataraa ja outoa alkaa kävelemään ilman kipsiä, kun oli tottunut siihen, että nilkan kaikki liike oli estetty. Aika paljon liikkuminen vähentyi kaikenkaikkiaan kävelyn aloitettuani, koska jalka tuli niin kipeäksi ja jalka/t väsyivät tosi nopeasti. Mulle kyllä sanottiin ja sanotaan välillä vieläkin, että voisin niitä keppejä käyttää. Usein muut näkee, että jalka on kipeä, mutta olenpahan itseppäinen ja en ota niitä enää, kun kerta olen niistä eroon päässyt :D

Aloitin nyt alkuvuodesta myös koulun ja ihan kiva sinne oli taas takaisin mennä. Ei se opiskelu sen kivempaa, kuin ennenkään ole, mutta saa päivään vähän enemmän täytettä, näkee kavereita ja pääsee vähän kiinni normaaliin päivärytmiin. Kuntoutus myös jatkuu. Käyn fysioterapiassa aktiivisesti, mutta enemmän käyn itsekseni treenaamassa joko salilla, uimassa tai ihan kotona kaikkea lihaskuntoa sun muuta. Oon aika paljon hurahtanu jo tohon salilla käymiseen ja nyt on usein jo paikat ja etenkin kädet aika hellänä :D Ihana tunne, kun lihaksissa taas pitkän ajan kuluttua tuntuu jotain ja näkee tuloksia. Kadonnutta lihasmassaa oon onneks saannu jo jonkunverran takasin ja sen huomaa, sekä yleiskunnossa, että sitten ihan siellä salilla ja fysiossa painojen lisääntyessä. Vasen jalka on kuin sille ei olisi koskaan käynytkään mitään ja sillä voi onneksi hyppiä ja tehdä kaikkea normaalisti. Oikeahan jäykistettiin eli ylempi nilkkanivel eli TC-nivel on kolmella pitkällä ruuvilla kiinni ja multa puuttuu siis nilkan ylösalas liike lähes kokonaan. Tällähetkellä nilkka taipuu max sen 14 astetta hyvinä päivinä ja kävely on ja tulee jäämään vähän tönköksi. Onneksi mulla on tukipohjalliset, jotka on tehty mun jalanmuotin mukaan ja ne tukee kävelyä ja korjaa virheasentoa aika paljon. Saan myös tässä lähiaikoina ensiksi sisäpelikenkiin ja ehkä myöhemmin tavallisiin kenkiin keinupohjan. Sen siis tulisi helpottaa kävelyä ja kompensoida sen jäykistetyn nivelen liikettä.

Vasen jalka, toi kolmas pikku "ruuvi" on sellain vahingossa katkennu metallipuikko

Oikea jalka.
Nää röntgenit otettu n. 2kk sitten. Saa nähä, et miltä
uudet kuvat näyttää ensiviikolla

Pystyn siis aika paljon tekemään jo asioita, mutta edelleenkin se kipu, josta olen jauhanut jo koko blogin ajan, niin hallitsee elämää... Jouduin aloittamaan kävelyn aloitettuani uudestaan vahvemmat kipulääkkeet ja ilman niitä, en kyllä pääsisi kotoa pidemmälle ilman kauheata tuskaa. Onneksi nyt lääkkeet auttavat kohtuullisesti ja niistä ei tule enää mitään sivuvaikutuksia. En kuitenkaan voi koko loppuelämääni niitä syödä ja saa nähdä mitä tapahtuu sitten, kun mulle ei enää suostuta kirjottamaan niitä tai keksitä jotain muuta ratkaisua... Nilkka myös turpoilee vielä tosi paljon ja se on koko ajan melkeimpä puolet paksumpi, kuin "terve" nilkka. Pitkät kävelymatkat ei vielä onnistu, koska kipu yltyy aina vaan ja lopulta jalka alkaa pettämään alta. Mutta normaalit lyhyet kaupareissut ja pienet jokapäiväiset liikkumiset se onneksi kestää. Tarvitsen kuitenkin autokyytiä jokapaikkaan, että esim. bussipysäkille tallustaminen meiltä on jo vähän liian pitkämatka...


Ihonsiirteet ovat parantuneet onneksi hyvin ja ne ei vaivaa muuten kuin esteettisesti. Muita varmaan enemmän kuin mua :D Moni on kysyny, että paraneeko se iho siitä ja vastaus on, että se on arpikudosta ja arpikudokseksi se jää. Iho voi haalistua "normaalimpaan" päin, mutta kyllä siitä jää tollanen ruma jalka :D Kesällä aattelin kyllä kävellä shortseissa, en nyt ehkä kaupassa, mutta muuten ja jos jotain häiritsee, niin pankoon silmät kiinni.

  1 viikko

1 kk

                                                                           3kk

¨

6kk

                                                           

Nyt jalka/t turpoilee tosi paljon, kun kävelee ja liikkuu

Jatkoin lukiota siis nyt vuoden alusta ja nyt aluksi mulla on aika vähän kursseja. Eikä mulla mikään kiire ole, koska lukio venyy nyt ainakin sen puolivuotta. En muutenkaan nyt jaksa kauheasti tosta koulusta tai muusta turhaan stressata. Ihan hyvin se menee ilman panikoitumistakin :D Mulle tulee kanssa nyt saksalainen vieras helmikuun alusta viikoksi asumaan ja saan onneks jotain kivaa ja erilaista vaihteeksi elämään. Pianotunteja pop/jazz puolella jatkan ja lisäksi pidän pienille tytöille liikunta/jumppa ryhmää ja sinne sai myös paljon uusia ideoita tuolta ohjaajakurssilta. Lopun vapaa-ajan oon sitten joko salilla/uimassa tai sitten teen ihan normijuttuja. Oon päässy siis suht normaaliin arkeen takasin ja lääkärissäkään ei oo tarvinnu kun pari kertaa kontrollikäynneillä käydä. Back to life!

Uimahallin sali, ei mikää maailman paras, mut sain uimaa ja salille kaupungin erityisryhmäkortin ja
vuoden käynnit maksaa n.30e :D

You heard that I was starting over with someone new

They told you I was moving on over you

You didn't think that I'd come back

I'd come back swinging

You try to break me

But you see...

What doesn't kill you makes you stronger

Stand a little taller

Doesn't mean I'm lonely when I'm alone

What doesn't kill you makes a fighter

Footsteps even lighter

Doesn't mean I'm over 'cause you're gone

Thanks to you I got a new thing started
Thanks to you I'm not the brokenhearted
Thanks to you I'm finally thinking 'about me
You know in the end the day you left was just my beginning
In the end...

What doesn't kill you makes you stronger
Stand a little taller

Feelings

Kaikki erilaiset tunteet ja ajatukset on ollu aika isossa roolissa tietenkin tässä tapaturmassa. Myös sen kautta kaikki läheiset on ollu tosi tärkee apu ja tuki tän koko kivisen matkan aikana. Ensinäkin se kaikista tutuin ja turvallisin eli äiti. Sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka yksi ainoo ihminen voi tiukan paikan keskellä olla niin suuri ja korvaamaton apu sulle. Se on ainoo ihminen lopunperin jolle kehtasin sairaala-aikana näyttää mun oikeet tunteet kokonaan. Sen aikana kehtasin itkee ja sanoo kaikki asiat, mitkä pelotti ja mitä tuli mieleen siinä hämmennyksen ja paniikin keskellä. Itkin sille silloin kun olin todella heikossa kunnossa ja kipeä, että enkö voi enää ikinä hypätä tai tanssia. Enkö voi juosta tai pystynkö edes kävelemään enää? Onko jalka aina kipeä tai saako sen enää entiselleen? Kysyin myös itkien äidiltä sairaalassa, että koska mä pääsen täältä pois ja se vastas vaan rauhallisella äänellä, että et vielä ja, että kyllä sä vielä kotiin pääset. Se osas vastata aina mun kysymyksiin silleen neutraalisti, eikä se järkyttänyt lisää ja tärkeintä,että ei koskaan valehdellu. Olisi ollu aika väärin sanoa, että  kaikki on hyvin tai, että varmaan pian pääset kotiin tai jotain muuta liian positiivista. Semmosta puhetta ei usko ja sanomiset ei lohduttaisi vaan päin vastoin vain saisi ajattelemaan, että toi sanoo noita asioita vaan mun mieliks. En oikeesti itke oikeastaan koskaan tai muutenkaan oo moksiskaan monesta asiasta, mut tää onnettomuus ja sen jälkein järkytys on ollu niit harvoi hetkii  mun elämäs, ku ihan oikeesti pelkäsin ja tuntu ihan sanoinkuvaamatoman pahalta ja oudolta.

Tunteet

Kaikki hyvin aina sanotaan, vaik oikeest syvään veteen hukutaan

Mahottomii ei pysty esittää ja siks kaikki huonot muistot takaraivoon jää

Kaverit heittää läppää, kaikelle nauretaan

Kun frendit lähtee pois, kuulokkeet korviin ja itsesääliin hukuttaudutaan

Kaikki mussa rikki on

Hetkeks saan sirpaleet kasattuu, mut yhä useemmin ne hajautuu

Pelästyn omii ajatuksii, en haluis, jaksais pitää niist kii

Masokistin tunneskaala

Kipu, se kertoo elämän kaavan

Jos ääneen sanon tunteet nää, mut pyöreesee huoneesee kiidätetää

Kallonkutistajat ei mua tajuu, ne vaa hymähtelee ja vieraille kasvoille puhuu

Tiiän ihmisii, joille vois avautuu

Niille riittäis näky, ei tarvis puhuu

Sen tuntee, kun oikee ihmiin turvalliin tulee vastaa

Haluis vaa itkee ja jakaa kaiken sen kaa

En kuitenkaa mitää sanotuks saa ja kyyneleet pysyy piilossa aina vaan

Kaikki mussa rikki on

Hetkeks saan sirpaleet kasattuu, mut yhä useemmin ne hajautuu

Pelästyn omii ajatuksii, en haluis, jaksais pitää niist kii

Masokistin tunneskaala

Kipu, se kertoo elämän kaavan

Jos ääneen sanon tunteet nää, mut pyöreesee huoneesee kiidätetää

Miks tunteet aina patoutuu, miks niit ei saa avautuu

Joskus kaikki yhtaikaa mielen räjäyttää ja silloin tuntuu, et Jumalan hylätyks tulit tänään

Kaipais myös rakkautta suurta, yhtä aitoo ku Romeon ja Julian rakkaustarina keskellä kuuta

Ei kuitenkaa samanlaist surullist loppuu, vaa vanhoiks elettäis ja lopult käytäis nukkuu

Kaikki mussa rikki on

Hetkeks saan sirpaleet kasattuu, mut yhä useemmin ne hajautuu

Pelästyn omii ajatuksii, en haluis, jaksais pitää niist kii

Masokistin tunneskaala

Kipu, se kertoo elämän kaavan

Jos ääneen sanon tunteet nää, mut pyöreesee huoneesee kiidätetää

Joskus haluun avata tunteet nää, jos ei muute nii teksteil jotka silmis nään

                                                                 -Karoliina Halme

Mun serkunkin mainitsin jo aiemmin, mutta siitäkin on pakko vielä sanoa, että se nosti mun itsetuntoa ihan sairaasti sanomisillaan. Tietenkin mua järkytti se, että joudun pyörätuoliin. Miten kehtaan liikkua sillä ja, mietin vaan silloin, että olen kauhean näköinen. No serkku sitten aina vastasi kanssa tosi neutraalisti ja juuri silleen oikein. Se sano esim. niin itsestäänselvän asiankin, että Karssu sä oot sairaalassa ja jos ollaan sairaalassa, niin yleensä näyttää sairaalta. Olisi aika outoa, jos siellä käytävällä oikeasti näkisi laittautuneen, tädellisen ja terveen näköisen ihmisen :D Sitäpaitsi sillä ulkonäöllä ei tossa vaiheessa ole oikeasti mitään väliä, mutta itse sitä ei vaan aina tajua. Serkku sai myös tajuamaan sen, että se pyörätuoli on tossa tilanteessa oikeasti ihan sairaan hyvä juttu, koska sillä pääsee liikkumaan. Se on apuväline, jota ilman mä makaisin sängyssä. Monilla ihmisillä on pyörätuoliin ja sitä käyttäviin ihmisiin ennakkoasenteita ja periaate, että tolla en ainakaan kehtaisi kulkea. Mutta ne jotka on joskus joutuneet tai ovat pysyvästi siinä, niin tietävät, että se on mahtava juttu, kun on keino, millä voit itsenäisesti toimia ja liikkua. Ilman sitä olisit täysin muiden autettavissa ja itsenäisyys olisi vain haave.

http://rpakkaus.blogspot.fi/
Yhen Jasminen blogi, joka elää
ihanaa elämää pyöriksestä
huolimatta.

Oon aika sulkeutunu ihmiin täs tunnepuolella, enkä näytä oikeita tunteitani, kun todella harvoille. Mietin kans itekseni aika syvällisest kaikkee ja välil ihan pieniikii turhii asioita, jotka vaivaa minuu sitte kauan. Oon oikeesti kans aika herkkä ihmiin, vaikkei silt todellakaa vaikuta :D En tiiä miks, mut minusta on kans jotenkii noloo itkee muitten nähden. Usein oon tottunu kertomaan ja ilmasemaan kaikki tunteet ja sanomiset huumorin kautta ja vähän silleen naureskellen. Nytkin jos kerron jollekkin jotain, mitä mä oon kokenu. Esim. just noita tippumis ja sairaalajuttuja, niin yleensä kerron niitä siihen sävyyn, että ikäänkuin olisi ollut siistiä kokea se kun jalka on irti tai se kun on ollut pisteltynä ja porattuna. Se on jotenkin mun tapa ilmasta vaikeita asioita. Kerron siistin jutun ja nauran perään. Joskus haluaisin kertoo ja jutella ihmisten kaa ihan vakavasti, mut sit en kuitenkaa osaa lopunperin puhuu mitään syvällisiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun toinen on mennyt ihan hiljaiseksi, eikä osaa sanoa enää mitään, heitän jotain, mikä saa sen ihmisen hymyilemään. Kirjottamiin on ehkä se ainoo keino sanoo muille, että mitä oikeesti ajattelen tai kertoo se, jos oikeesti välittää toisesta tosi paljon. En vaa saa koskaa suutani auki, vaik haluisin sanoo jollekkin, vaik et se on tosi tärkee mulle.  Mulla on oikeastaan aina tullut sellanen vastareaktio tunnepuolella. Pienenäkin kun pelkäsin ja multa otettiin esim. verikoe, niin kun muut itki, niin mä nauroin. Hoitajat ihmetteli aina, että ompas sillä hauskaa, mutta äiti tiesi ja sanoi, että oikeesti se pelkää ihan kauheesti. Pienestä asti oon siis oppinu kääntämään pelottavat ja kauheet asiat hauskaksi. Vain ne ihan kaikista pahimmat ja rankimmat jutut pystyn näyttämään ihan kaikille oikeilla reaktioilla eli esim. itkemällä. Eli jos itken, niin siitä tietää, että joko minuu sattuu ihan helvetisti, on oikeesti todella paha olla tai oon ihan älyttömän onnellinen.

Jotkut on nyt tän onnettomuuden jälkeen sanonu mua vahvaksi ihmiseksi tai joksikin sellaiseksi. Tottahan se jostain näkökulmasta tietenkin on. Oon vahva ehkä ulkoapäin ja osaan pitää itteni päältäpäin katsoen ihmeen hyvin kasassa ja mulla on ollu motivaatiota kuntoutua kaikesta huolimatta. Se on kuitenkin sitten ihan eri asia, että miltä musta ihan oikeesti tuntuu. On nimittäin aika helppo hymyillä ja sanoo muille, että kaikki on hyvin. Myös näyttää muille siihin malliin, että tää koko juttu ei haittais yhtään ja, että nyt katon vaa eteepäin. Totta toisaalta nuokin, mutta enhän mä oikeesti voi unohtaa tätä oikeastaan hetkeksikään. Muistan sen joka päivä. Viimeistään, kun nousen sängystä ja se kauhea kipu alkaa jalassa. Joka askel sattuu paljo ja joka kerta kun nään jonkun tekevän jotain, vaikka juoksevan tai muuta, niin löydän taas uuden asian, mitä en pysty enää ainakaan normaalisti tekemään. Muiden tanssia tai mäkihyppykisoja katsellessa tulee vain huono fiilis ja menen mielummin tekemään jotain muuta. Oon kuitenkin jotenkin oppinu elämään tän kanssa ja pystyn onneksi vaikuttamaan hassua kävelyä lukkunottamatta normaalilta ja yritän mielummin miettiä, että tätä, tätä ja tätä mä pystyn vielä tekemään ja olen onnellinen niistä.

Jouluostosten suorittaminen ja Tallinnanmatka ovat kumpikin olleet myös tosi suuria saavutuksia. Kipu vaan yltyy koko ajan kävellessä ja jalat ei vaan meinaa jaksaa enää mennä eteenpäin ja varsinkin oikea jalka alkaa pettämään alta. Jotkut kaverit kysyi nyt, kun pääsin kävelemään, että miks sä et nyt sitte tanssi vanhojentansseja. Kysymys jotenkin yllätti ihan totaalisesti, koska jos pystyisin näyttämää tai ilmasemaan jokapäiväisen kivun, niin kellekkään ei jäisi epäselväksi vastaus tohon kysymykseen. Välillä joku kysyy kanssa, että jos otan vaikka päivällä ylimääräsen lääkkeen tai kävelen normaalia huonommin, että onko jalka kipeä. Tuntuu itsestä vähän tyhmältä kysymykseltä, kun sitä sattuu koko ajan, paitsi jos nilkkaa on liikuttamatta pitkän aikaa. Toisaalta myös yllätyn, että olen onnistunut olemaan normaali ja olla näyttämättä kipua muille. Onneksi pystyn nyt aattelemaan kivun silleen, että ilman sen kestämistä, en voin kuntoutua ja makaisin vaan sängyssä. Onneksi kivun saa myös loppumaan, kun lepää, eikä ole enää oikeastaan leposärkyä. Kipu on oikeastaan mulle hinta liikkumisesta ja sen oon valmis maksamaan. Uskon kanssa, että tää sinnikkyys tuottaa jossain vaiheessa tuloksia. :)

Pelottavaa, kun just tosta kohtaa se nilkka
meni katki ja nyt ton merkin kohalla on
iso ja ruma ihonsiirre.

 Vähintään joka viikko mietin samoja kysymyksiä uudestaan ja uudestaan. Mitä jos en olisi mennyt leirille, mitä jos en olisi vinkunut kauan köysiliukuun pääsemistä ja olisin uskonut poikia, että et sä nyt tänään pääse kokeilemaa, millainen mun elämä olisi jos tätä ei olisi käynyt? Muistan myös kun vänkäsin siinä vaijeriliukupisteellä tosi kauan siihin pääsemistä, niin yksi pojista sanoi mulle läpällä, että ootpas sä itsekäs. Mietin sitäkin, että tää oli mulle varmaan ihan oikein, että mitäs olin silloin itsekäs ja halusin välttämättä mennä. Meinasin aluksi myös unohtaa koko leirin, koska luulin, että se alkaa vasta perjantaina eli sinä päivänä kun tipuin. Jos en olisi mennyt käymään seuriksella sinä tiettynä päivänä ja alkanut ihmetellä, että mitä ohjaaja puhuu huomisista eväistä. Kotona iski paniikki pakata kiireesti, koska en ollut yhtään valmistunut, koska luulin leirin alkavan vasta kahden päivän päästä. Alunperinkin oli kiikun kaakun, että pääsenkö koko leirille, koska mulla oli vielä se polvivamma. Mua kehotettiin jättämään se vielä väliin, koska siellä telttaillaan ja liikutaan paljon. Silti halusin välttämättä leirille ja väitin vastaan, että kyllä se polvi nyt sen kestää. Just ennen leirille lähtöä menin vielä ääneen sanomaan siskopuoleni luona, että haluan nyt äkkiä jotain jännitystä elämään ja sitä ennen juhannuksena mulle piirrettiin hennatatatuointi oikeeseen nilkkaan, missä oli invamerkin kuva... Miksi olin niin iteppäinen alusta asti ja vaikka mua useamman kerran koitettiin joka askeleella varottaa, niin silti menin.

Vuorokausi ennen tippumista
leirin tanssipajassa
ison polvitukihökötyksen
kanssa.

Partaharjulta, tuolla takana pilkottaa se saari,
mihin tömähdin.

No turha noita miettiä enää ja noita jossitteluja riittäis, vaikka koko loppuelämäks. Onneks nyt oon kuitenkin hyväksyny tän asian jollakin tapaa ja pystyn jo ajattelemaan muuta ja elämään ihan "normaalia" elämää. Oon se ihan sama vähän tyhmä ja hölmö ihminen, kuin ennenkin, joka ei pysty olemaan paikoillaan ja keksii kaikkee älytöntä ja saa ihmeellisii päähänpistoja jatkuvasti :D Unohdan myös nyt jo joskus koko asian, kun teen asioita joista pidän tai oon ihanien ihmisten seurassa. Ilman kaikkii lähellä olevii ihmisii, en ois selvinny tästä. Oon tarvinnu paljon tsemppausta ja tarvin edelleen. Sukulaiset ja kaverit on kannustanu ja auttanu mua olemaan se sama ihminen, ku ennen tät koko juttuu. Ne ei kohtele minuu eri tavalla tai sääli. Koska turhaa säälimistä ja hössöttämistä vihaan yli kaiken. Mulle on tärkeetä välillä myös heittää niitä vaikeita asioita läpäksi ja ja ajatella niitä mun heikkoja kohtia vaan mun ominaisuuksina. Esim. se kun kaveri sanoo, että on suloista kun kävelet tolleen viipottaen jne, :D  Niin sellaset ei oo ehkä mitään maailman kohteliaimpii kommenttei, mutta ne saa ainakin mut vaan hymyilemään ja en tykkääkkään, että ihan joka tilanteessa kaikki otetaan vakavasti. Itelleen on myös hyvä osata nauraa. Monet kaverit on kans sanonu, et on tottunu toho mun rumaa jalkaa ja, että se näyttää nyt jo oikeastaan tosi hyvältä jos vertaa alkutilanteeseen. Siitäkin oon saanu itsevarmuutta ja mua ei esim. hävetä tippaakaan olla vaikka uimahalissa tai näyttää jalkaa muille. Mua ne arvet ei sinänsä haittaa, nii miks ne pitäis muitakaan haitata? :D

Arvet

Ku joku paska juttu sattuu kohalle, sen eessä oot voimaton
Et pysty taistelee vastaa, et pysty pysäyttää sit
Tuntuu et kaikki hävii, kaikki sortuu ja musertuu
Mikää ei naurata, maailma pimenee ja
sä mietit miks ois syytä ees elää
Kaikki sulle tärkeet asiat katoo, unelmat särkyy ja haaveet kaatuu. 

Pieneen leikittii, riideltii ja kaaduttii
Silloin jakso viel nousta ylös ja unohtaa
Nyt arvet syvenee ja säilyy, eikä niit voi enää hukuttaa
Muistot pyörii mieles, mut nekii vaa itkettää
Oispa tyttö seittemän vee, ilman murheit ja koko maailma viel ees
Leikkipuistos keinuist hypittii ja mustikoit metäst keräiltii
Äiti huus kotii syömää ja kiireel sielt takas ja mentii naapureit kyylää.

Ylä-aste aika yhtä raakaa ku jääpisaroit ois satanu taivaalt
Arvosteltii, juotii ja lapsenmielest luovuttii
Pää ei kestäny ja mustas maailmas ravattii
Apua kaipas, ei sit kuitenkaa tajunnu ja mielummin ois ollu vaik taivaas
Kaikki kova yhes kestettii ja aina frendei autettii
Yhes kaikki tehtii, paskat asiat jaettii ja toisillee valeheltii.

Frendit läks eri suuntii ja sen tilalle tul juhlii uusii
Lentämiin ja vapauden tunne ol myös siistii, sen avul jakso eteepäin
Joku päätti tät menoo kuitenkii jarruttaa, enkä tajunnu heti sen jarrutuksen sanomaa
Jatkoin ja jatkoin sit aina vaa, nauroin enkä uskonu sit varotust sanallakaa
Sitte ei voinukkaa enää palata ajassa takas, aika hidastu ja sit se vaa tapahtu
Makaan maassa, en saa henkee
Tää ei oo todellist ja kipu viiltää  läpi korvist
Se ei lopu, se jatkuu, se voittaa
Voin vaan alistuu.

-Karoliina Halme

Mä nauran tälle, koska en mitään muuta

Voi enää tehdä

On valinta helppo

Mä nostin seinän, joka pysäyttää raudan

mut yhden kuiskauksen edessä halkee

Se sattuu hetken aikaa, kun sun silmät aukeaa

Taistelet vastaan, ennen kuin sä pystyt luottamaan

Voi olla, että suo ei ohjelmoitu uskomaan

Ei, vaikka totuus vapauttaa

Mä nauran tälle, raja häilyvä on

Ironiisuudessaan typeryys rannaton

-Apulanta