After 9 months

Vuosi alko mun kohalla paremmin, kun olisin uskonu. Jalka lähti paranemaan ihmeen hyvin ja tammikuun lääkäristä tuli mukaan vain hyviä uutisia. Lisäksi tapasin uuden ihanan ihmisen, joka on jaksanu olla tukena ja kuunnella mua. Kävin uimassa ja salilla ahkerasti, välillä jopa viisi treenipäivää viikossa. Kävin valmentajakurssilla, olin liikuntajutuissa mukana ja kävely alkoi parantua. Kavereiden kanssa tehtiin kaikkea "normaalia" ja välillä koko jalka unohtui kokonaan. Oli jo paljon suunnitelmia kesäksi ja muutenkin. Sehän on vaan jalka, ei se elämistä täysillä estä :) 

Nilkka alkoi kuitenkin tulla kipeämmäksi koko ajan ja luulin, että se nyt vain kuuluu asiaan, jos haluaa olla liikkeellä. Uusi kontrolliaika olikin maaliskuussa Töölössä ja lääkäri sanoi, että jalkaa voidaan jossain vaiheessa vielä suoristaa, koska se on vähän vino tällähetkellä, mutta asia ei vielä olisi ajankohtaista. Lääkäri päätti kuitenkin ottaa 3D-kuvat jalasta varmuuden vuoksi. Röntgenissäkään ei näkynyt mitään kovin ihmeellistä. No, sitten kävin erikoiskuvissa ja menin kuulemaan lääkäriltä tuloksia. Kuvista näkyi, että jalka on ihan "laho" sisältä, luut hauraita ja osa luista kuoliossa... Kepit takaisin käyttöön ja iso n. 8h leikkaus mahdollisimman kiireesti tulossa. Mahdollisesti joudutaan jäykistämään viimeinenkin nilkkanivel ja kävely huononee entisestään. Kipsi ainakin 3kk ja pitkä kuntoutus, koko paranemisprosessi alkaa siis melkein kokonaan alusta... Töölöön joudutaan pyytämään joku nilkkaspesialistikin toisesta sairaalasta, koska tiedossa on tosi haastava operaatio. Lääkärikin kattoi mua tosi vakavasti, että tää on tosi iso juttu sulle ja meille kanssa... Sitten kun se näki mun ilmeen niin se koitti jotenkin lohdutella ja sanoi, että kyllähän ne urheilijatkin lukion neljässä vuodessa käy...

Tulin lääkäristä ja oli tosi tyhjä ja tavallaan vihainen, sekä hätääntynyt olo. Kaikenhan piti olla jo hyvin. Viime kerran kauheat muistot ja kuvat nousi mieleen ja sanoin ihan ääneen siinä sairaalan käytävällä, että olisi parempi jos jalka vaan otettaisiin pois, että en enää oikeasti jaksa tätä ja aloin itkemään. Viime kuukausi onkin sitten ollut aika erikoinen. Koulun jätin silleen pois päiväjärjestyksestä, että muutamaa kurssia kävin/käyn itsenäisesti ja muuten koitan tehdä kaikkea, mikä nyt tuntuu mukavalta ja ei ahdista. Pää ei vaan jotenkin kestä nyt minkäänlaista stressiä ja koittaa sulkea kaiken ikävän pois päästä. Ei muutenkaan mitenkään ihan helppo loppukevät ollut. Läheisen kuolema ja ei nuo ihmissuhdeasiatkaan aina mitään yksinkertaisia ole... Liikkuminenkin vähentynyt huomattavasti, koska esimerkiksi salitreenin jälkeen jalka tulee ihan älyttömän kipeäksi ja ei sitäkään joka päivä jaksa. Ei voi mitään suunnitella, kun pitkä toipuminen taas edessä, eikä voi tietenkään tietää, että mitä kaikkea tässä nyt tulee kaikenkaikkiaan tapahtumaan...Eikä mitään kivaa tiedossa ja leikkaus jännittää/pelottaa joka päivä. Keskittymiskyky kaikkeen todella huono ja saatan vaikuttaa aika välinpitämättömältä ja kylmältä muita ja ylipäätään kaikkea kohtaan. Nyt kun kevät kuitenkin tuli niin vähän parempi olokin tullut. Päässyt moottoripyörän kyydissä reissaamaan ja grillaillu sun muuta. Päivisin oon kirjoitellu ja tehny jopa jotain biisejä omaksi ilokseni. Kirjottaessa ja soittaessa/laulaessa saa  hetkeksi pään tyhjäksi ja pystyy rentoutumaan. Tulee vähän sellanen flow-fiilis ja ajantaju unohtuu. Onneksi on edes jotain vielä, mitä pystyy ja saa tehdä.

Tunne aina niin suuri

Se sut valtaa kokonaan

Elämän reilu puoli

Häviää kokonaan

Liian paljon myös saatu

Liian paljon koettu

Aina se sama harmaa puoli

Lopulta toteutuu

/Vielä vaan

Vielä vaan

Sun täytyy jaksaa

Vielä vaan

Vielä vaan

Sun matkaa jatkaa/

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu

Jotain suurta ihanaa

Ehkä se onkin jotain kamalaa

Jotain liian kauheaa

Kipua ja tuskaa täytyy kestää

Jokaisen vuorollaan

Siihen ei pidä jäädä makaamaan

Poistaa katkeruus kokonaan

Ei aikaa eikä paikkaa

Olla tässä kokonaan

Vielä se rakkauskin koittaa

Kaikki kivut turruttaa

Silloin löydät itsellesi

Jonkun josta pitää kii

Jolle itket ja naurat

Olla oma itsesi

Miksi kaikki aina kaatuu

Kaikki katoaa

Liian usein kaikki sortuu

Maailma romahtaa

Elä hetkessä ja unohda

Kaikki se kauhea

Nauti siitä mitä omistat

Älä mieti turhia

Kukaan ei yksin tätä jaksa

Tätä rankkaa elämää

Jossa kaikki menee pieleen

Pieneen mieleen muistot jää

Niin hauras ihminenkin olla voi

Ettei mitään järkeä

Ole missään todessa

Ainakaan mun elämässä

26.5.2014, silloin on kulunu tasan 10 kk tippumisesta. Silloin aamulla 6.45 pitää olla Töölössä ja heti aamulla sitten leikkuriin. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin joudun olemaan vajaan viikon sairaalassa. Multa joudutaan ottamaan lantionalueelta luunsirre ja en tiedä, että mitä kaikkea ne tuolle nilkalle tekee. Toivoisin vaan, että kivunhoito sujuisi ja voisin maata sängyssä puolitiedottomana koko sairaala-ajan. Kesäksi oli suunnitelmia, nyt ei sitten enää olekkaan... 18-vuoden ikä saavutettu, autokortti taskussa ja A2-kortti hankintalistalla, mutta jalka tulee olemaan 3kk kipsissä, niin se siitäkin ilosta. Muutenkin ajaminen sattuu jo nyt. Pitäisi nyt vaan koittaa ajatella positiivisesti, mutta aika vaikeaa alkaa olla. Onneksi on paljon kavereita ja läheisiä ihmisiä´ympärillä, niin pitää yrittää koittaa jaksaa... Kaikenlaista pyörii päässä, mutta pitää muistaa, että mullehan kävi edelleenkin tosi hyvä tuuri, turhaan edes valitan tai murehdin mistään. Kaikki toimii, paitsi yksi helvetin nilkka. Aika olennainen ruumiinosa, mutta niin, se on vaan yksi nilkka, ei sen enempää...

Sitten kun tosta taas toivun, niin alotan kyllä jonkun uuden harrastuksen. En vielä tiedä, että mikä se on, mutta joku koskenlasku, ammmunta, seinäkiipeily?, maastopyöräily tai joku muu, mikä kompensoisi tätä mun jatkuvaa turhautumisen tunnetta tai sitä, kun ei vaan pysty olemaan paikoillaan :D Joku laji, mistä saisi kunnon adrenaliinipiikkejä ja jännitystä sopivasti :) Kevarilla olen ajellut jo tässä keväällä ja onneksi se onnistuu, kun vaihteet on vasemmalla jalalla. Isomman pyörän hankkiminen olisi yksi haave. Se on kuitenkin niin kallis harrastus, ettei nyt muutamaan vuoteen taida olla toteutettavissa... Vaikka mulle on tapahtunut tässä tosi paljon kaikkea ja luulisi, että olisin rauhoittunut onnettomuuden myötä, mutta ei :D Vieläkin pelleilen, kiipeilen ja roikun pääalaspäin milloin missäkin. Seinäkiipeily esimerkiksi kuulostaa ihan mahdolliselta harrastukselta vielä, sillä vaikka siinä on ne turvavarusteet, joihin en enää kauheasti luota, niin patjan voi/pitää laittaa seinän alle ja voin vaatia itselleni jotkin tupla tai tripla varmistukset :D Muutenkin haluaisin aloittaa jotenkin kaiken ihan alusta. Muuttaa johonkin toiseen paikkaan, jossa joka ikinen asia ei muistuttaisi kaikesta siitä, mitä en voi enää tehdä. Löytää jotain ihan uutta ja jakaa se tärkeän ihmisen kanssa.