After 2 years

Nyt on siis mennyt reilu kaksi vuotta onnettomuudeta. Blogin päivitteleminen on jäänyt elämässä vähän toissijalle ja se on oikeastaan tosi hyväkin asia. Onnettomuus ja vamma eivät siis enää vie kaikkea energiaani ja olen päässyt virallisesti palaamaan niin sanotun "normaalin elämän" pariin. On niin koulua, töitä kuin harrastuksiakin. Välillä tietysti jää miettimään kaikkea tapahtunutta, mutta ei asia enää häiritse elämää juurikaan. Kerron nyt sitten vähän kuulumisiani eri elämän osa-alueilta.

Koulu

Keväällä kaikki keskittyminen oli koulussa. Tuntui, että ylioppilaskirjoituksiin lukeminen hieman kärsi, koska oli muutenkin siinä samalla lukujärjestys aivan täynnä. Ajattelin jo koepäivien aamuna, että mennään sitten syksyllä uusimaan... Noh, Terveystiedon kokeesta tuli lopunperin L ja Bilsasta M. Jotenkin sain vähän huonosta lukemisesta huolimatta kaivettua ne kaikki tunneilla muistamani asiat siihen konseptille. Voin myös sanoa, että tästä onnettomuudesta ja oman terveyden huolehtimisesta oli aika paljon apua. Terveys on muutenkin aina aiheena kiinnostanut.
Keväällä osallistuin myös retkeilykurssille. Siihen liittyi ensiapukurssia, teoriaa, sekä yönkestävä retki metsään. Pyöräilimme non 70 km kahteen päivään ja leirintäpaikalla oli myös kaikenlaista ohjelmaa, kuten lautan rakentamista, yösuunnistusta, fresbeegolfia metsässä ja kaikenlaisia muita ryhmätehtäviä. Olin jostain syystä ainoa tyttö matkassa, mutta ei se menoa haitannut :D Oli ihan uusi kokemus nukkua teltassa +5 asteen lämpötilassa. Tälläisiä kursseja lukioon lisää! :)

Tälle syksylle mulle jäi sitten viimeiset 5 kurssia lukiota ja 4 kirjoitettavaa ainetta. Motivaatio oli työntäytteisen kesän jälkeen vähän hukassa ja ei mennyt kirjoitukset niin loistavasti kuin keväällä. Kyllä se lakki kuitenkin sieltä tulee ja nyt odotetaan vaan niitä itse juhlia :) En hakenut vielä mihinkään kouluun, joten voin käydä onneksi korottamassa jotakin ainetta, jos joku jää kaivelemaan. Sitten vaan korkeakouluihin papereita menemään ja toivomaan opiskelupaikan saamista. Ei mulla sitten venynyt lukio kuin puolella vuodella, vaikka olin lähes vuoden kokonaan koulusta pois. Opettajien joustaminen ja itsenäiset kurssisuoritukset onneksi mahdollisti tämän :)

Työt

Rahat alkoi olla tuossa keväällä aika tiukoilla ja pätin sitten mennä osa-aikatöihin koulun ohella. Tein puhelinmyyntiä noin 3 iltaa viikossa. Ei työ, eikä palkka ollut erikoista, mutta opiskelijalle koulunohessa ihan hyvä lisäansio siistillä sisätyöllä. Sain myös lopulta kesätöitäkin aamulehdenjakajana. Kuukauden verran tein sekä ilta, että yötyötä, mutta lopulta jaksaminen ei tähän riittänyt. Jaoin sitten loppukesän pelkästään postia. Voin sanoa, että yötyö ei minulle sovi, mutta ainakin sitä tuli kokeiltua. Työaika oli nimittäin noin klo 01.30-06.00. Itse työntekoaika ei siis ollut todellakaan pitkä, mutta tuo aika teki työstä todella raskaan ja haastavan. No, opin ainakin enemmän autonkäsittelyä kuin koskaan aikaisemmin. Peileistä peruuttaminen sujuu nyt ongelmitta ja muistan jokaikisen jakamani alueeni osoitteen ja sukunimen :D

Istis
Tästä aiheesta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta pysytään nyt pääasioissa :) Olen siis nyt mukana naisten istumalentopallon maajoukkueessa. Vajaa vuosi sitten lähdin lajia kokeilemaan ja nyt sitten olen ollut joka kuukausi 1-2 leirillä mukana. Ikinä en ollut aikaisemmin lentopalloa tosissani ja heti piti hypätä tositoimiin. Ekat leirit meni sivussa harjoitellen, yleensä toisen vasta aloittaneen kanssa pallotellen. Vuoden aikana tekniikka on kuitenkin kehittynyt tosi paljon ja nyt pääsen jo mukaan koko ryhmän harjoitteisiin. Valmentajat vaativat paljon myös meiltä junnuilta ja se on hyvä. Ei tässä muuten kehittyisi. Pääsen myös mukaan marraskuussa järjestettäviin istumalentopallon EM kisoihin :) Hieno kokemus varmasti, vaikka en juuri vielä peliaikaa saakkaan. Laji on tosi vaikea ja tekninen. Haasteena lattialla liikkuminen, sekä tosi nopea pelitahti.

Muut harrastukset

Rullaluistelua pääsin viimekesänä pitkästä aikaa kokeilemaan. Se onnistuu jotenkuten, mutta ei läheskään niin sujuvasti kuin ennen. Tien tulisi olla suhteellisen tasaista, eikä mitään isoja mäkiä saisi olla. Kun oikea nilkka ei taivu, niin vähän on kuulema huteran näköistä se mun meneminen.
Pieniä lenkkejä aijon kuitenkin jatkossakin tehdä ja ehkä kypärän ja suojien hankkiminen voisi olla aiheellista :D

Moottoripyörän saaminen on ollut pitkään jo mun haave. Olin koko kesän töissä ja olin jo pitkään päättänyt, että säästän johonkin kivaan asiaan. Sen verran oon joutunut tän jutun takia kärsimään Katselin sitten kesäkuussa suhteellisen halpoja A2 luokan pyöriä ja tuollainen Suzuki GS 500F tarttui Espoosta mukaan :) Suuri osa kesästä meni ajellessa ja kyllä tuntui pitkästä aikaa taas ihanalta. Sakoilta ja kaatumisilta vältyttiin. Kilometrejä tuli 3t ja pyörä pelitti ongelmitta koko kesän. Nyt on pyörä laitettu talviteloilla odottamaan ensi kesän ajoja.

Uutena lajikokeiluna on ollut jousiammunta. Kivaa ja haasteellista touhua sekin. Aion varmaan käydä aloittelijoiden vuorolla ampumassa aina välillä, mutta en usko, että ihan kilpailemaan tässä lajissa
rupeaisin. Ei taida mulla kestää lopulta hermot kovassa jännityksessä ja käsien tärinä vie voiton.

Musiikin harrastamistakaan en ole vielä lopettanut. Multa pitäisi tulla youtubeen tämän vuoden aikana vielä muutama biisi, joiden julkaisu on syystä tai toisesta venynyt. Keikkojakin olen saanut yhden laulaja kaverin kanssa, että ihan kiva harrastus se tämäkin on, varsinkin jos omista ideoista syntyy jotain konkreettista.


Jalka

Jalka on pysynyt hyvin mun tahdissa mukana. Ei ole juurikaan kipuja ja kävely sujuu todella hyvin. Kukaan ulkopuolinen ei edes tajua, että mulla joku vamma olisi :) Olen myös tottunut tähän "rajotteeseen" todella hyvin. Otan automaattisesti polkupyörän käyttöön pidemmillä matkoilla, varon kävellessä oksia, kynnyksiä yms. Ehkä myös välttelen jonkinverran kipeitä aiheita ja sellaisia tilanteita, jossa en tuon jalan kanssa pysty toimimaan. En siis koulussa mennyt enää syksyllä yrittämään pesäpallon tai jalkapallon pelaamista. Se ei enää vain onnistu ja piste. Tuo istis on varmaan ollut yksi suuri pelastaja tässä mun harrastustilanteessa. Vaikka mulla ei ole täällä kotiseudulla omaa seuraa, niin leirejä ja toimintaa on maajoukkueen kanssa suhteellisen usein.

Hyvin haavat parane parissa vuodessa :)

Lääkärit on sanonut, että tuskin jäi tuo viime operaatio mun viimeiseksi, mutta en jaksa asiasta niin kauaa stressata, kun ei ole kipuja ja kävellä pystyn. Kävin Töölössä viimeisessä kontrollissa ja lääkärin mukaan suurin riski on se, että jalkaterän nivel (ainoa joka nilkassa liikkuu) kuluu ja vaurioutuu ajan kanssa. Voi olla, että jalka kestää 5 vuotta tai 50 vuotta tuossa kunnossa. Ei voi tietää. Näillä mennään ja yritetään pysyä terveenä niin kauan kuin mahdollista :)

New year and tricks

Uusivuosi käyntiin ja enemmän tai vähemmän kivaa asiaa on jo ehtinyt sattua kohdalle. No ensinäkin jalkojen suhteen asiat on nyt ihan hyvin ja mitään muutoksia toimintakyvyssä ei ole tapahtunut suuntaan tai toiseen. Kipuilukin ollut onneksi tosi vähäistä, että jos leikkaukset olisi vähäksi aikaa leikkailtu. Muuten elämä on pyörinyt lähinnä koulun kanssa taistellessa. Nimittäin kohta alkaa tän abiturientin koitos ja vähän on opiskelumotivaatio ollut jossain puskassa piilossa :D 

No, kuitenkin mulla on nyt keväällä kaksi ainetta ja syksyllä sitten jatketaan. Jotenkin nyt puuttuu se kauhea panikointi kouluhommien suhteen, kun ei ne enää herätä mitään kauheaa taistele-pakene reaktiota, toisin kuin ennen. Kaipaisin kuitenkin vähän edes sitä paniikin tunnetta, että saisi rutistettua tuon lukion kunnolla loppuun. Mun adrenaliinivarastot on näemmä käytetty viimeaikoina johonkin muuhun.

No, mitä muuta mulle on tapahtunut. Pääsin kokeilemaan ististä eli istumalentopalloa heti vuoden alussa ensimmäistä kertaa. Tuli sitten sellainen kevyt aloitus, maajoukkueleiri :D Lentopalloa en ole ikinä pelannut tosissani ja vähän hölmistynyt olo oli aluksi olla siellä muiden huippujen kanssa. Innostuin lajista kyllä todella paljon, mutta ainoana miinuksena on se, ettei täällä mun kotikaupungissa ole mitään joukkuetta, missä voisi pelata. Olen itsekseni kyllä harjoitellut niskat kipeiksi sormi- ja hihalyöntiä, mutta itse pelistä mulla ei ole vielä oikein kunnon hajua, muuta kuin katsojana :D

Istumalentopallosta siis vähän vielä infoa, jos joku ei tiedä edes mistä puhun. Niin siis istiksessä istutaan lattialla ja liikutaan siellä, ei siis pyörätuolilla tai millään laudalla niin kuin joku mun kavereista luuli. Liikkumistapa on eri ihmisillä vammasta riippuen erilaista, mutta esimerkiksi itse voin kumpaakin jalkaa käyttää hyödyksi, tosin oikea tuntuu olevan vain tiellä :D Säännöt on lähes samat kuin pystypallossa, tietysti pelaamisasento tuo muutoksia. Laji on vammaisurheilua ja siksi lajin virallisiin kilpailuihin pääsy vaatii luokituksen. Pelajaat luokitellaan minimi- ja täysvammaisiin. Kentällä saa olla kerrallaa yksi minimivammainen ja muiden oltava sitten täysvammoja. Itse sain täysvammaisen paperit noin kuukausi sitten ja pääsen siis pelamaan virallisiin kisoihin, sitten kun taitotaso joskus riittää.

Sain myös ohessa vähän uutta näkökulmaa lääkäreiltä jalan suhteen... Paikalla oli suomalainen, sekä brasilialainen lääkäri ja vähän aikaa kun ne mun papereta katseli niin kummatkin olivat sitä mieltä, että mun jalka kannattaisi amputoida. Se ei tulisi kuulema  kauaa kestämään ja toiseksi mulle tulee muita vaivoja virheellisen kävelyasennon takia esim. polvi tai selkä kärsii. Toiseksi musta voisi kuulema  tulla vaikka juoksija, jos tekisin amputaation...  Luokittelun jälkeen oli siis vähän ristiriitaiset tunnelmat. Ei mua se itse amputaatiosana kauhistuttanut, kun sitä nyt on tultu jonkun verran  pakostikkin mietittyä. Vähän tuli vaan sellainen  tunne, että oonko ollut joku koekaniini kun mua on vaan leikelty ja leikelty ja nyt sitten sanotaan, että kaikki on ollut turhaa.... No, itsekseni kun olen miettinyt ja muiden kanssa jutellut niin kyllähän nuo lääkärien sanat on ihan totta, mutta asia ei ole mun kohalla vielä ajankohtaista. Jalka on päätetty säästää ja nyt viimeisen leikkauksen jälkeen kivut ovat melkein hävinneet kokonaan ja pystyn kävelemään keinukenkien kanssa hyvin. Sitten JOS nilkka taas kipeytyy tai JOS se alkaa hajoamaan tai JOS jotain muuta, niin sitten voin palata takaisin tähän amputaatiokysymykseen. Ollaan nyt tyytyväisiä tästä tilanteesta ja jätetään jossittelut vielä pois.

                               

Kuntosali ja pyöräily on tällähetkellä sellaisia liikuntamuotoja joita teen monta kertaa viikossa, joskus käyn myös uimassa. Lisäksi pallottelua lentopallon kanssa tulee tehtyä jonkin verran. On ihan kiva salillakin huomata, että on saanut lihaksia takaisin ja vaikka aluksi luulin, että se viime toukokuun leikkaus olisi vienyt kaikki voimat pois, niin ei mulle tullut silloin mitään merkittävää kunnon alenemista. Muuten lihakset alkaa jalkojenkin osalta olla ihan tasapainossa, mutta oikean eli kipeemmän jalan etureisi ja pohje on ihan surkeassa kunnossa ja etenkin tuon etureiden takia polvi kipeytyy usein. Mulla on vähän rajalliset nuo oikean jalan treenit ja pohjetta nyt en saa oikein ollenkaan aktivoitua, kun ei se nilkka liiku ja etureisilaite painaa pahasti nilkan kohdalle ja nilkkaremmit yms. Pyöräily kehittää joo, mutta jokin tehotreeni sille pitäisi kehitellä ennen kuin polvi poksahtaa kokonaan. Jos jollain kuntotohtorilla on jotain vinkkejä niin otan vastaan :D

Koulussa osallistuin yhdelle liikuntakurssille, mikä oli abeille suunnattu "rentoutuskurssi". Eli meillä oli noin yhtenä päivänä viikossa rentoutusta ja muina tunteina sitten pallopelejä, kuntosalia yms. Menin kurssille vähän kokeilumielessäkin, että pystynkö tekemään mitään yhteisillä tunneilla. Noh, enhän mä pysty koripallossa juoksemaan yms, mutta ei se menoa haitannut. Mun juoksu oli sellaista askel, kinkkaus, askel, kinkkaus tyyliä ja hauskaa oli :D Välillä kaverit sitten siinä läpällä ja vahingossakin huusi, että juokse karssu juokse! Ja sehän se vasta laittoi kinkkaamaan entistä kovempaa :DD
Hiihtämistäkin olen käynyt kokeilemassa ja ei olut kyllä mikään kevyt aloitus. Meidän piti kaverin kanssa hiihtää sellainen noin 5-7km lenkki ja se muuttuikin sitten noin 20 km lenkiksi... Ihan hauskaa oli joo, mutta enhän mä pysty nopeasti hiihtämään ja jos haluan niin tasatyöntöä. Ei tuokaan vielä menoa haitannut kun ihan ilman kiirettä mentiin, mutta itellä alkoi vähän keittää siinä vaiheessa kun tuli jyrkkä ylämäki ja eikun sukset pois ja pilaamaan monojen kanssa ladunpieli... Mun nilkka kun ei taivu yhtään, niin en mä saanut suksea yhtään lappeelleen ja enhän mä sitten ylös päässyt mitenkään jyrkimmistä kohdista ja luistelutyylille sain heittää hyvästit kokonaan. Alamäet meni taas tosi hyvin ja ei mitään ongelmia, ihmettelin vähän itsekkin miten tasapaino pysyi jyrkissä mäissä eli kyllä mä joskus vielä aion sinne laskettelurinteesees itseni raahata. Silloin vaan pitää olla joku ihminen mukana, joka vähän pitää mut järjissään, etten innostu liikaa ja mene liian jyrkkään mäkeen yms. muuta hölmöä. Yksi paha kaatuminen ja ei hyvää seuraa.. Lisäksi kävin testaamassa kajakilla menoa uimahallissa ja voin sanoa, että ei ole helppoa hommaa, vähän avutontunne olla kajakissa kiinni ja koskessa sitä vasta varmaan onkin :D


Nyt tällähetkellä kävelen tosi hyvin keinukenkien kanssa, eikä kukaan edes tuolla kadulla huomaa, että mulla mitään vammaa olisi. Yksi ongelma on kuitenkin vielä se, että kun tulen sisälle ja otan kengät pois, niin sitten toimintakyky muuttuukin kertaheitolla. Ilman keinukenkiä kävely on siis todella tönkköä ja tekee kipeää. Niitä sisäkenkiä odotellessa... Maaliskuussa mulla on kontrolliaika Töölössä ja toivoisin, että saisin vihdoin virallisen vammaluokituksen. Ihan itseni takia kuin myös paperisotaa helpottamaan.

Ekat tavallisiin kenkiin tehdyt muokkaukset, vasemmanpuoleinen kenkä korkeampi ja pohja keinuva.

Viimeseiksi vielä sellainen pieni tai oikeastaan iso avautuminen, jota ei monikaan tiedä mutta voi vaan arvata jos tuntee mut tai lukee mun päivityksia. Oon sanonut moneen otteeseen, että mun on tosi vaikea olla paikallaan ja että mulle yksi isoimmista jutuista henkisesti on ollut tapaturman jälkeen vanhojen harrastusten loppuminen ja tyhjyyden tunteesta johtuva turhautuneisuus. Noh, päätin sitten tuossa viime syksynä sanoa lääkärille tosta turhautumisesta ja kun en oikein koulussa pystynyt istumaan tai saati tekemään annettuja tehtäviä koko tuntia. Tunnit saatoivat mennä melkein kokonaan ohi ja saatoin piirrellä vain vihkoon. Ennen mulla oli tollaisia päiviä ehkä yksi viikossa, nyt ahisti koko koulussa olo. Ei tarvinut kun vähän kertoa mun elämästä ja vanhoista harrastuksista niin lääkäri kysyi, että ootko koskaan miettinyt että sulla voisi olla ADHD. No, oonhan mä vähän vitsillä asiasta kuullut koko ikäni ja äidiltä ihan tosissaankin, mutta ei siihin ollut koulussakaan puututtu kun parin jälki-istunnon ja rikotun oven lisäksi sain ysejä ja kymppejä. Diagnoosi tuli parin käynnin jälkeen ja lääkityksen sain kuntoon. Diagnosi kyllä selitti enemmän kuin sata asiaa musta. Oon koko ikäni ollut sählä ja unohdellut asioita, tippunut suihkulähteeseen ja toteuttanut tyhmiä päähänpistojani. Koulussa olen ollut hyvä jos aihe on kiinnostanut ja muistan asioita hyvin jos viitsin edes vähän lukea tai kuunnella. Lisäksi mulla on ollut joka päivä koulun jälkeen jotkut harkat, jos ei ollut niin keksin itse jotakin. Kävin tanssiharkoissa, pianotunnilla, laskettelemassa, hyppäämässä mäkeä, zumbassa, kuntosalilla, rullaluistelemassa, luistelemassa, hiihtämässä, kiipeilemässä, pelasin kotona tanssipeliä ja harjoittelin temppuja, piikillä ajo yms. ADHD:ssa aivojen dopamiinitaso on alentunut ja siksi tätä mielihyvää haetaan muualta kuten mun tapauksessa se on kohdistunut harrastuksiin, vaaran ja jännityksen tunteeseen. No nyt mun pitää syödä se sama aine purkista ja se vasta ärsyttää.

Monilla on ennakkoluuloja koko "sairaudesta" mun mielestä ominaisudesta niin yritämpä nyt heti korjata ne. ADHD mielletään pikkupoikien sairaudeksi, jotka eivät pärjää koulussa tai pysy paikoillaan. Tuo on yksi ilmenemismuoto. Diagnoosin kriteereitä ovat impulsiivisuus, tarkkaamattomuus, sekä yliaktiivisuus. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja niin on ADHD:n oireetkin. Tytöillä tämä "sairaus" on harvinaisempi ja se huomataan heikommin kuin pojilla, koska tytöillä päällimmäisiä oireita ovat unohtelu, huolimattomuus ja yliaktiivisuus voi välillä kääntyä sisäiseksi haaveiluksi. Mullakin tapahtuu koulussa nykyään silleen, että tuntuu siltä, että ei voi olla paikallaan, haluaisi liikkua yms. mutta enhän mä nyt melkein 19-vuotiaana voi alkaa haahuilemaan pitkin luokkaa, joten päätän sitten pelata laskimella matopeliä (keksin ladata sellaisen siihenkin :D) piirtää vihkoon, katselen ikkunasta ja mietin jotain aivan muuta tai vastaavasti voin kuunnella todella keskittyneesti opettajaa ja tehdä tehtäväni hyvin. Jos mua kiinnostaa jokin asia tai päätän jostain asiasta tosi kovasti niin silloin tämä kyseinen ominaisuus saa mut jopa yli-innokkaaksi ja lopputulos voi olla jotain aivan muuta kuin olin itsekkään odottanut. Teen vaikka kouluprojektia jota en ole saanut aloitettua millään ajoissa taaskaan. Huomaankin, että tän tekeminen onkin ihan kivaa ja puurran sitä 8h putkeen ilman minkäänlaista turhautumista tai tylsistymistä. Palautan työn opelle ja saan kympin tai päätin silloin tapaturman jälkeen, että haluan kävelemään ja haluan kuntoutua. Tein kovasti töitä ja työ palkittiin. Tavoitteet on tosi tärkeitä mulle ja niitä oon saavuttanut juuri kuntoutumisenkin suhteen. Diagnoosista en ole kauheasti puhunut muille, koska en halua, että ihmiset tekevät vääriä johtopäätöksiä tai jotain muuta. Ja koska, ei se mua ihmisenä muuta, mulla on ollut se aina ja ihan hyvin olen ilman diagnoosia pärjännyt tähän saakka ja en halua ajatella sitä minäkään sairautena, se on osa mua ja mun luonnetta.