Töölö final part

Aamulla kipu oli vieläkin pysynyt samana
mutta harhat olivat onneksi poissa. Kivulle oli vain onneksi vähän jo turta. Mulla oli kädessä kipupumpun nappi, josta sai lääkettä 12 minuutin välein. Hoitaja kuitenkin sanoi, että paina nappia aina, kun tunnet kipua ja kun koet tarvisitsevasi lääkettä. Juttelin äidin kanssa yön harhoista ja muusta. Samalla katsoin kelloa ja odotin 12 minuutin kuluvan kerta toisensa jälkeen. Kymmenen minuutin jälkeen aloin aina rämpyttää nappia ja odotus tuntui ikuisuudelta. Kipu vaan taas kasvoi ja hoitajat kävivät kysymässä kivun tasoa vähän välein. Aluksi sanoin, että se on 1-10 aseikolla 5 ja lopulta se nousi ainakin 8:saan ja aloin taas itkeä, kun sattui niin paljon. Yksi hotaja tuli ottamaan mun kipupumpun pois päältä ja sanoi, että kohta sut haetaan takaisin heräämöön anestesialääkärin luo. Äiti oli silloin käymässä ulkona ja kun se tuli takaisin, niin olin jo taas ihan tuskissani ja sekaisin. Menin paniikkiin ja kyyneleille ei voinu mitää, vaikka yleensä en itke lähes koskaan. Siinä pyöri tyyppejä ja joku hoitaja luuli, että itken, koska olen niin järkyttynyt koko tapahtuneesta ja puhui jotain psykiatrista. Ne ei tuntunu uskovan mun kipua, koska mulla piti olla se puudutus. Kaikki tuntuu sen jälkeen todella sekavalta ja aikaa kului ainakin tunti ja seuraavaksi sanoin äitille, että nyt oikeasti sattuu yhtä paljon, kun silloin kun tipuin. Olin jo ihan poikki ja makasin siinä kalpeana hiljaa. Äiti ihmetteli ja sanoi, että miten voi satua enemmän, kun sulla on kuiteskin toi kipupumppu tossa ja painat sitä koko ajan. Sanoin, että sehän laitettiin aikoja sitten pois päältä. Siinä vaiheessa äiti lähti kovaa vauhtia hoitajien huoneeseen ja sen räyhääminen siellä kuului mun huoneeseen asti.

Sitten sieltä tuli juosten kasa hoitajia ja ne lähti kovaa vauhtia kärräämään muo sinne heräämöön. Hoitajia ja lääkäreitä pyöri ympäriinsä ja lääkäri sanoi, että epiduraali on väärässä nikamassa. Ei ihme, kun sua sattuu. Jalka oli kyllä puudutettu, mutta puudutus loppui polven kohdille. Itkin vieläkin, mutta rauhotuin, kun sain tietää  kipuun tulevan helpotuksen. Oli kiva tietää, että miksi lääkkeet ei ollut auttanut yhtään. Ne laitto aluksi mut kiinni kaikkiin koneisiin ja seuras mun tilaa, syke oli melkein 200 paikkeilla ja happitasot ja muut oli huonot. Sain taas happiviikset ja mut aseteltiin kylelteen tukevaan asentoon monen tyynyn avulla . Valmistelut kestivät kauan ja ne sanoi mulle, että koita vielä vähän aikaa kestää.

Monta hoitajaa piteli musta kiinni ja sitten lääkäri sano, että nyt ei saa liikkua yhtään, ettei halvaannu tai muuta. Sitten se kaivoi sellaisen todella ison neulan jostain ja piti olla hengittämättä. Lääkäri otti mua selästä kiinni ja neula tunkeutui selkään. Kipu katosi melkein samantien. En edes tuntenut koko neulaa. Siinä sitten makasin iloisena ja helpottunena paikoillaan. Hoitajatkin tuli hyvälle mielelle, kun kerrankin hymyilin. Yksi niistä myös sano, että tää on parasta tässä työssä, kun näkee kuinka oikeesti todella paljon kärsivän oloa saa helpotettua. En osannut olla vihainen, vaikka niiden virhehän koko juttu alunperin oli. Vuorokauden piti kärsiä väärään kohtaan laitetun puudutuksen takia ja viimeisen yli tunnin ilman särkylääkettä, koska kipupumpun pois päältä ottanut hoitaja ilmeisesti ei sitten muistanut kertoa muille mitä se oli tehnyt.

Mua pidettiin heräämössä tarkkailussa jonkin aikaa ja mun tilaa seurattiin tarkasti. Yksi hoitajista tuli sanomaan, että olin siinä parin tunnin aikana painanut kipupumpun nappia yli 300 kertaa. Sitten olin siinä ihan nukuksissa ja joku tuli jossainvaiheessa viemään mut takaisin osastolle. Nukuin sen jälkeen paljon ja loppu sairaala aika oli onneksi melkein kokonaan kivuton. Mulla alko sitten viiden päivän vuodelepo, koska ihonsiirteiden kanssa ei saanut liikkua mihinkään. Mulla tuli kanssa jalasta sellanen treeni eli putki, mistä tuli pussiin verta leikkauskohdasta. Siinä viisi päivää sitten maattiin jalka köytettynä telineeseen.

Kunto vähän koheni ja siinä viikon varrella kävi joka päivä joitakin vieraita serkun lisäksi. Esim. köysitiimin jäseniä ja myös paljon kavereita ja siskokin kävi katsomassa. Jaksoin jo vähän käydä läpi onnettomuutta ja sain tietää, että mitä siinä oli käynyt. Syytä putoamiselle ei tarkkaan tiedetty tai tiedetä vieläkään, mutta kaikki välineet olivat ehjiä ja mikään vaijeri ei siis katkennut tai valjaat pettänyt. Vähän jaksoin jo heittää läppääkin koko jutusta ja kaikki oli hyvin, kun kivut olivat lähes kokonaan poissa. Helsinkiin oli meiltä aina parin tunnin matka, mutta silti moni tuli katsomaan ja piristämään. Sain tosi paljon myös ihania pehmoleluja, jotka roikkui mun tippatelineessä. Serkun kanssa me keksittiin niille ajan kuluksi omat nimetkin :D Mulla oli kanssa ihan parhaat huone kaverit, kaksi Ullaa. Ne jutteli tosi paljon ja etenkin se toinen Ulla piti mun puolia ja valitti niille hoitajille mun puolesta, jos oli jotain aihetta. Ne kummatkin piti mun puolia jo silloin, kun mulla oli ne kauheat kivut ja mikään ei auttanut. Niitten kanssa me juteltiin ties mistä ja ne yritti saada mut kanssa syömään jotain ja muutenkin paremmalle mielelle. Toisella niistä oli menny toinen jalka oikeastaan samallatavalla poikki, vaikka se oli vaan kaadunnut, eikä tippunut edes mistään. Välillä huoneessa oli myös jotain lyhytaikaisia potilaita ja yks niistä jäi varsinkin mieleen, kun se lauloi siellä päivätpitkät virsiä kovaan ääneen ja sitten sanoi ihmisille suoraan mielipiteitä esim. Olet kaunis tai näytät leopardilta :D Ruokahalu oli aika olematon, mutta välillä oli pakko yrittää jotain proteiini- ja ravinnepirtelöä nielaista irvistellen, vaikka ne oli niin pahoja, että oksennus meinasi tulla :D Serkullekkin maistatin yhtä sellaista, niin sen mielestä se maistui ihan etikkaliemelle. Ne toi mulle kanssa välillä jotain ihan eri ruokia keittiöstä. Esim. kanapastaa ja muuta sellaista. Ne huonekaverit katto kateellisena, kun ne sai aina vaan jotain laihaa keittoa :D

Amor Aasi, Uni Kate, Harry Blue, Moshi Monster ja Nemi Nunnukka

Viiden päivän jälkeen sain sitten vihdoin luvan nousta sängystä ja olla hetken aina pyörätuolissa. Ne ei ois aluksi päästäny mua ite nousemaa edes sängystä tai liikkumaan mihinkään. Sitten kun kerkesin muutaman kerran olla jo menossa, ennen kuin ne ehti siihen viereen apuun, niin ne alkoi pikkuhiljaa uskoa, että pärjään ja jaksan nostaa itseäni käsillä paikasta toiseen. Mun toive oli jo edellisellä osastolla päästä ulos, mutta lupaa siellä en vielä saanut. Ulkona oli kuulema kuuma ja halusin päästä näkemään, että missä ylipäätään olen. En ollut ikinä käynyt missää Töölön alueella ja oli jotenkin ahistavaa, kun oli nähnyt vain sairaalan kattoa ja oman ja heräämöhuoneen seiniä. Serkku vei mut kahvioon ja sitten menin syömään jäätelöä ulos. Hassua kuinka ihanalta niin pieni asia, kun ulos pääseminen voi tuntua. Kauan en kuitenkaan saanut olla tuolissa, koska ihonsiirre ei kestänyt vielä oikein alaspäin olemista ja sitä piti muutenkin tarkkailla usein ja mitata ihon lämpötilaa. En voinut muutenkaan kunnolla istua, koska häntäluu, sekä alaselän nikama muistutti kyllä murtumista. Kerran mun piti käydä juttelemassa jonkun kanssa, mutta se psykologi vai mikä lie oli, niin oli sitä mieltä, että en tarvitse muuta kuin veripusseja, koska olen ihan valkoinen. Sen mielestä olin ihmeen hyvin kestänyt koko asian ja se kysyi, että onko sun vanhemmatkin näin vahvoja ihmisiä kun sä :D Psykologin pyynnöstä ne sitten toikin mulle pari pussia verta ja ei mun hemoglobiini ollutkaan kun jotain 80 paikkeilla tai alle. Lääkärit kävi joka päivä kierrolla mun luona ja niiden mukana oli aina myös kauhea kasa opiskelijoita, koska olin myöhemminkin sairaalassa joku opetuspotilas, sillä niin opiskelevat hoitajat kuin lääkäritkin oli aina otettu mukaan mua kattomaan :D Huoneessa kävi usein myös valokuvaaja, joka laittoi mun taakse valkosen taustan ja alkoi sitten räpsimään jalasta kuvia joka kuvakulmasta :D Mun ihonsiirre/lihaskielekettä piti alkaa "kouluttamaan", koska siellä oli tehty tosi paljon pientä verisuonikirurgiaa, niin jalkaa piti pikkuhiljaa totutella olemaan alaspäin. Jatkuvasti joku kävi myös kokeilemassa kielekkeen lämpötilaa ja jalanpäällä piti pitää sellaista avaruuspeitoksi kutsuttua lämpöpeittoa. Jossain vaiheessa molemmista jaloista otettiin myös hakaset, tikit ja treeni pois. Niiden poisto tuntui vain joltain hyttysen pistolta ton kaiken kauhean kivun jälkeen.

Mun olo koheni koko ajan ja noin kahden viikon jälkeen onnettomuudesta tulehdusarvot oli laskusuuntaan. Multa lopetettiin antibiootit ja muutkin letkut sain pois, koska vähän jo ruokaakin sain alas. Kivut olivat myös pysyneet hallinnassa ja epiduraali otettiin kokonaan pois ja ihan pillereillä jatkettiin lääkitystä. Fyssarikin kävi mun luona useasti ja se kattoi, että oliko mun varpaisiin tullut mitään liikettä, koska ne roikkui alun perin, eikä varsinkaan isovarvas liikkunut mihinkään. Piti myös yrittää jumpata reisiä sängyssä ja puhaltaa johonkin vesipulloon, että keuhkot pysyvät kunnossa. Siinä sitten toivoin lähempään sairaalaan pääsyä lääkäreiltä ja niiden mielestä tilanne näytti ihan hyvältä, että kysytään onko Kuusaalla tilaa. Moni lääkäri kävi juttelemassa mun kanssa ja osan mielestä olin valmis menemään kotisairaalaan, mutta osa vielä epäröi koko juttua ihonsiirre/lihaskielekkeen takia. Lopulta parin päivän päästä mun toive toteutui ja ambulanssikuskit tuli hakemaan mua siirtoa varten. Sain olla koneella kyydin aikana, vaikka istuinkin paareissa. Matka oli kyllä tosi epämielyttävä, koska se joku nuori jätkä siinä ratissa ajoi ihan sairaan kovaa koko ajan ja koko ambulanssi tärisi kauheasti. Kova ja heiluva istuma-alusta tekikin hyvää murtuneelle häntäluulle ja selälle :D Helsingin keskustassa se kuski joutui tekemään äkkijarrutuksen, kun se meinasi ajaa taksia päin. Sitten oltiinkin jo tutuissa maisemissa ja pian pääsin ihan erilaiseen tunnelmaan, kun ei enää oltukkaan isossa sairaalassa kaiken sen hälinän keskellä. Siellä Osasto 3:sella vietinkin sitten suurimmanosan sairaala-ajastani.
'