I'm too tired to be sick

Kantapääoperaation jälkeen mentiin sitten kotiin ja siinä taisin katsella telkkaria. Otin lisäävilttiä, kun alkoi palella ja palelu sen kuin jatkui. Kuumehan tästä vielä puuttuikin. Se nousi koko illan ja loppuillasta olin jo ihan tulikuuma ja veto kokonaan pois. En meinannut jaksaa enää edes siirtyä sänkyyn nukkumaan. Olo vaan huononi ja kuume oli jo yli 39. Äiti sitten soitti sairaalaan ja kysyi, että tarviiko heti sinne tulla vai vasta aamulla. Meillä oli kontrolliaika sovittu seuraavalle päivälle heti aamusta ja ne sanoi, että jos pärjäätte kotilääkkeillä, niin tulkaa sitten mielummin heti aamulla. Olo oli todella tuskaisa, mutta onneksi nukahdin lopulta, vaikka olin ihan hiestä märkä ja palelin ja tärisin.

Aamulla kuume oli onneksi laskenut ja lähdimme äitin kanssa sairaalaan. Otettiin verikokeet ja odotettiin lääkäriä osastolla. Jalan siteet avattiin ja ihosiirteessäkin oli monta tulehtunutta aluetta, jotka olivat katteen eli keltasen töhnän peitossa. Lääkäri jonkin aikaa siinä puhui ja sanoi, että eihän tämä osasto ole nuoren ihmisen paikka ja, että täällä ei saa nukuttua yms. Että onhan niitä kotihoitovaihtoehtojakin ja silleen. Se jorisi jotain tuontapaista siinä kauan. Olin jo helpottunut, ettei osastolle tarvisi jäädä, mutta sitten se viimeiseksi sanoo, että otetaan kuitenkin nyt tyttö tänne sisälle, niin se saa kunnon hoitoa. Petyin kauheasti ja en pitänyt yhtään ajatuksesta. Ihonsiirteeseen tulleet syvät bakteerien syömät kuopat kanssa vaativat hoitoa, koska sääriluu näkyi, kun katteen putsasi pois. Tulehtuneet alueet olivat myös kasvaneet viikkojen mittaan tosi paljon. Vastahan kaiken piti olla hyvin ja olin päässyt kotiin. No hoitajat sitten kattoi mulle huoneen ja yritti laittaa kanyylia pisteltyyn käteen. Eihän ne taas meinannu sitä millään saada ja kuinkahan monta eri tyyppiä sitä kävi koittamassa. Sain onneksi vieläkin pitää omat vaatteet, mutta ei se paljoa lohduttanut. Päivä oli muuten perjantai 13. päivä, eli ei onni ollu näköjään mun kohalla.

Nää on näit mun peilikuvii, ku käytin tietsikan kameraa aina peilinkorvikkeena :D

Jes! Tätä mä just toivoinkii...

Tää sairaalajakso oli mulle henkisesti kaikista rankin. Tuntui vähän, ettei tää alamäki lopu ikinä. En olisi jaksanut enää sitä kaikkea kipua ja muuta. Muutenkin masensi taas sairaalaan joutuminen sinne vanhusten keskelle. Olin jo liian väsynyt tälle kaikelle. En jotenkin jaksanut olla niin positiivinen kuin ennen ja vähän ne hoitajatkin ja lääkäri oli huolissaan, kun en ollut enää pirteä ja iloinen. Antibiootti oli tosi vahvaa jotain stafylociliä joka auttaa stafylokokkiin. Se kirveli ja poltti ihan älyttömästi ja välillä piti oikein kunnolla taistella itsehillinnän kanssa, etten repinyt letkuja irti. Yritin sitten raapimalla tai kättä painelemalla/lyömällä saada kirvelyä helpottamaan. Suonet syöpyi kanssa todella nopeesti rikki siitä ihme myrkystä ja kirvely sen kun yltyi, jos ainetta vuoti kudokseen ja koko käsi turposi ja oli punainen. Uusia kanyylinpaikkoja sai nyt tulla koittamaan monta eri hoitajaa, lääkäriä ja lopulta aina joku leikkaussali ihminen sen tuli laittamaan. Mulla jouduttiin myös käyttämään lopulta isoimpia neuloja mitä löytyy, että saataisin mahdollisimman kestävä tiputuspaikka. Oli taas tosi kivaa olla pisteltävänä sen sata kertaa ja sitten, kun ne isolla neulalla laitetut kanyylit otti pois, niin sen verentulo ei meinannut millään tyrehtyä ja sitä vaan pulppusi sieltä suonesta silleen kivasti. Olin jo niin tottunut pistelyyn, että aamulla oikeastaan melkein nukuin, kun ne aina kävi ottamassa verikokeet ja ei jaksanut enää välittää mistään "pienistä".

Kuuntelin paljon musaa, sekä kirjoitin tänä sairaala aikana paljon tekstejä. Välillä en oikein halunnut/jaksanut ottaa vieraita tai edes äitiä sinne. Ei jaksanut kertoa aina jokaiselle päivän tapahtumia ja ärsytti, kun soiteltiin jatkuvasti. Ehkä se on onneksi ihan normaalia, että edes jossakin vaiheessa onnettomuuden jälkeen tulee vähän huono ja katkera fiilis. Pitäähän aivojenkin jotenkii alkaa käsitellä tällästä isoo juttua. En kuitenkaan itkenyt tai mitään sellaista. Oli vain tosi tyhjä ja outo olo koko ajan. Tuntui, että mikään ei jaksa enää kiinnostaa ja oli jo asennoitunut koko ajan kaikkeen ikävään, mitä olikin vielä tulossa. Olin alottanut kouluhommia, kun oli tarkotus itsenäisesti alkaa opiskelemaan, mutta nyt sekin sitten jäi ja ei kiinnostanut koulukaan pätkääkään. Tällänen fiilis oli oikeastaan siihen asti, kunnes sain paraneminen alkoi edistyä ja sai taas uutta intoa parantumiseen.

Oon vuokralla mun kehossa

Asunnon maksan ruokapalkalla

Maali rapisee, seinät lohkeilee

Kuka korjaa?

- Sanni

Mulla kävi vähän vähemmän kaverit kattomassa, nyt kun koulut ja muut oli alkanu. Ihan hyvä vaan ettei joka päivä ollu jotain, koska siinä olotilassa olisin saattanu loukata jotain ja halusin aika paljon olla yksin. Yks tietty hoitaja oli erityisen huolissaa musta ja se jutteli mulle tosi paljon ja koitti kaikin tavoin vakuuttaa, et kyl kaikki tästä vielä paremmaks muuttuu, usko vaan.  Se kans sano, et en oo samallain, ku viimeks, et viimekerralla olit ihan ihmeellisen tyyni ja pirteä. Alko ehkä vähän jo se huolehtimiin ärsyttää, et eiks mulla oo muka ollenkaa oikeus olla huonol tuulel tai pitäiskö aina hymyillä ja sanoo, että kaikki on hyvin. Miks pitäis aina hymyillä ja vakuuttaa kaikille kaiken olevan hyvin, jos ei oikeesti oo? Koko elämä menny uusiks ja monta asiaa, mitä ei enää vois tehä koskaan... Toisaalta, eihän sitä yleensä muille haluta omaa pahaa oloa näyttää ja siksihän usein saadaakin kaveriksi muutama muu ongelma lisää. Onneksi jaksoin sitten myöhemmin ihan aidosti hymyillä, kun taas vaikutti paraneminen menemään parempaan suuntaan.¨

Reiden lihaksen ottokohta,
silloin, kun siinä oli
vielä hakaset

Bakteerin syömiin kuoppiin laitettiin paikallisesti
antibioottia ja päivä päivältä jalka alkoi onneks näyttää vähän paremmalta. Mulla oli kanssa seuraavaksi viikoksi varattu plastiikkakirurgin aika Kotkaan ja siellä sitten katsottaisiin kunnolla vasta ihon tilannetta. Kuume onneksi laski ja myös tulehdusarvot. Olo ei kuitenkaan ollut sen parempi, koska kotiinpääsystä ei ollut vielä tietoakaan. Huonosti sain myös nukuttua ja aina heräsi siihen kirvelevään yöantibiootin laittoon. En kauheasti käynyt nyt alhaalla tai ulkonakaan. Pari kertaa ehkä kaverien kanssa. Kävin myös yhtä serkuista kattomassa päivystyksessä, kun se oli onnistunut sohaisemaan saksilla hiusksia leikatessa leukaansa(sukuvika tää tapaturma-alttius) :D Yks kavereista piristi kanssa, kun se puhalsi pinkit kumihaskat ilmaa täyteen ja sitten alkoi takin ja niiden kanssa pitämään jotain showta, siinä oli kyllä sairaalaklovni ainesta XD Että kyllä ne kaverit ja vieraat kuitenkin aina osas piristää loppujenlopuks ja tuli paremmalle mielelle ees hetkeks.

Nam :P

Olin jo reilun viikon ollut tiputuksessa ja tulehdusarvot oli laskenut oikeastaan normaaleiksi. Hemoglobiini oli vieläkin alle 100, vaikka sen pitäisi olla vähintään 120, että ehkä senkin takia olo oli vielä aika heikko. Sillä viikolla oli se Kotkan plastiikan aika ja aamulla invataksi tuli mut ja äidin hakemaan kyyttin. Kotkan lääkäri sai kuulema sitten sanoa, että pääsisinkö kotiin vai en. No Kotkassa sitten oltiin ja lääkäri otti meidät vastaan. Se määräs jalkaan sellasen alipainehoidon. Eli haavojen päälle laitettiin sellanen läpyskä, mistä läksi letku pieneen mp3 kokoiseen koneeseen, joka tuotti sen alipaineen. Laite nosti haavakuoppien pohjia ja nosti keltasen katteen siihin pintaan. Koneen kanssa

Mun unien pilaaja...

vain meinasi mennä hermot, kun jos lappu vuoti jostain ja ilmaa pääsi tyhjiöstä ulos, niin laite alkoi tärisemään ja piippaamaan.Välillä sitä ei meinannut saada toimimaan millään ja yöt meni siihen tärinän tai piipauksen kuunteluun... Lääkäri sanoi, että ei tarvitse enää jäädä sairaalaan, niin tuli vaihteeksi taas jotain hyviäkin uutisia. Käytiin vielä sairaalasta hakemassa mun kamat ja virittämässä se kone uudestaan, kun se koko takasintulo matkan ajan piippasi ja ei enää toiminutkaan. Nyt pystyi jo taas vähän edes hymyilemään, kun sai tietää kotiinpääsystä. Hoitajat jatkoi kotona sitten noin joka toinen päivä haavanhoitamista ja ne kävi aina vaihtamassa uuden lapun siihin koneeseen. Toivoa haavojen paranemisestakin alkoi vähän tulla, kun haavat alkoi pienentyä, eikä enää näkynyt sääriluu ainakaan niin isolta alueelta. Onneksi löytyi toimiva hoito kaiken sen kokeilun jälkeen, sillä kotona hoitajat olivat jo yrittäneet hoitaa haavoja mm. hunajalla ja hopealla. Vaikka nyt alkoi mennä parempaan suuntaan koko juttu, niin tiesin kyllä, ettei tää tullu olemaa vielä mun vika sairaalakeikka ja oikein osasin aavistaa...