Kotisairaalaan---> Kotiin vihdoinkin + ongelmia

Mulle ei ollu vielä vapaata paikkaa huoneessa ja jouduin odottamaan käytävässä aika pitkään. Olo oli ihan outo, kun koko paikka ei edes muistuttanut enää sairaalaa, kun se oli niin pieni ja kotoisa Töölöön verrattuna. Huoneeseen päästyäni huomasin, että siellä on vain kolme sänkyä. Vähän eri tilanne, kuin 6-8 hengen huoneissa. Siellä oli niin hiljaista ja hämärää. Seinät olivat oranssinkeltaiset ja pääsin ikkunapaikalle, josta näki tutut maisemat. Meiltä kotoa oli sairaalalle vain n.10 minuutin matka ja kaikki muutkin tutut asuivat lähellä. Pian mua tulikin kattomaan leirillä olleet isonen ja ohjaaja. Paljon juteltiin ja oli kiva kuulla niiden versio koko tapahtumasta. Viesti ei ollut nimittäin mennyt saaresta oikein eteepäin, että mikä tilanne oli ollut ja kaikki jotka näkivät tippumisen, niin olivat varmoja, ettei tosta korkeudesta oo mitään mahdollisuuksia selvitä. Lapsia oli pitänyt myös viedä pois paikalta ja toinen ohjaajista kertoi, että lapset alkoivat yhtäkkiä puhua, että joku tippui. Hän ei uskonut lapsia ja vähän suuttuen sanoi heille, ettei tollasesta asiasta saa vitsailla, että lopettakaa jo tuo. Lopulta selvisi, että joku oikeasti sieltä tippui ja sitten ei tiedetty pitkään aikaan, että kuka se edes oli. Sitten vasta kun pelastushenkilökuntaa alkoi tulla reilummin paikalle, niin tilanne alkoi selvitä ja kyseinen ohjaaja näki mut vilaukselta sermin takaanta. Ei kuitenkaan vielä tiedetty tarkkaan, että mitä kaikkea oli mennyt rikki, koska vain jalat näkyivät päällepäin. Äitille oli yritetty myös soittaa, mutta se ei vastannut. Mun siskon ne sitten lopunperin sai kiinni ja se oli juoksujalkaan tullut kotiin sisälle huutamaan, että Karoliina tippui puusta. Sitten äiti ja sisko olivatkin lähteneet ajamaan Mikkeliin katsomaan mua ja ne ei tiennyt yhtään, että olisinko halvaantunut vai en. Jalan kohtalokaan ei ollut heti varma, koska verenmyrkytysriski oli niin suuri. Mun luona ne oli ollut kuulema aika kauan, mutta en mä siitä tiedä yhtään mitään.

Yksi niistä harvoista kuvista sairaalasta, missä mun naama sattuu näkymään

Sain luvan pitää omia vaatteita sairaalassa, koska siellä oli pulaa varsinkin pienemmistä vaatteista mulla kävi Kuusaalla paljon vieraita katsomassa ja alkoi olla jo vähän tylsääkin, koska yleiskunto ja olo olivat hyviä. Jouduin kuitenkin olemaan vielä pitkään sairaalassa, koska nilkka eritti kauheasti nestettä ja siteet sen päällä piti yhdessä vaiheessa vaihtaa jopa kolme kertaa päivässä. Sain liikkua myös onneksi aika vapaasti pyörätuolilla, käydä alhaalla ja ulkona. Kävinkin usein kelailemassa ympäri sairaalaa yksin, sekä vieraiden kanssa. Kirjottelin ajankuluksi myös jotain tekstejä ja niihin sai purettua asioita, mitkä häiritsi. Oli loppukesä ja ulkona oli ihana lämmin auringonpaiste. Kerran meinasi käydä vähän huonosti, kun kelasin johonkin kuoppaan ja tuoli alkoi kippaamaan. Onneksi sain jotenkin käsillä nostettua itseni siitä. Olisi vähän ollut noloa olla siinä keskellä tietä kumossa :D Myös mun siskopuoli lastensa kanssa kävi kattomassa mua ja mentiinkin niiden kanssa leikkikentälle. Ne sai mut jotenkin hinattua keinullekkin ja vaikka vähän vaikeaa se keinuun meno oli, kun ei saanut jaloille yhtään varata. Kyllä se lopulta onnistui kuitenkin ja pääsin keinumaan :D Pidettiin niiden kanssa myös sairaalan aulassa piknik kahvien merkeissä. Tuli paremmalle mielelle, kun näki lasten leikkivän ja muutenkin sen koko porukan kanssa on aina hyvä olla.

Jalka oli aika turvonnu ja mun
mielestä pahemman näköinen,
kun silloin heti leikkauksen jälkeen

Pian sairaalaan tultuani huomasin, ettei ne Kuusaan hoitajat tai lääkärit osanneet tai uskaltaneet sanoa oikein mitään jalasta ja jatkuvasti oltiin yhteydessä Töölöön ja sen lääkäreihin. Tälläinen potilas oli vissiin aika harvinaisuus Kuusaalla, koska potilaiden keski-ikä oli siellä yleisesti yli 60 ja ketään alle 30-vuotiasta en mun lisäksi siellä osastoilla ainakaan nähnyt. Siellä hoidettiin pääasiassa myös vaan lonkkamurtumia ja yleistäkirurgiaa, esim. umpisuolileikkauksia jne. Onneksi Kuusaalla mun oma lääkäri oli tosi hyvä ja huolehtivainen ja se otti aina selvää asioista ja puhui toisten lääkäreiden kanssa, jos ei itse ollut varma jostain. Hoitajat ja potilaatkin sanoi usein, että taidat olla tuon Antin suosikki, kun se suo käy niin usein katsomassa ja juttelee kauan.
3 osaston hoitajat tulivat aika tutuiksi sairaalassa-olo aikana, koska kaiken kaikkiaan jouduin olemaan myöhemmätkin sairaalajaksot mukaanlukien ainakin 1,5 kk Kuusaalla + kaikki päivystyskäynnit ja osastollakäynnit. Hoitajat oli tosi mukavia ja aika paljon ne mun kanssa jutteli, sekä yritti tyrkyttää kovasti jotain psykologia tai muuta kelle jutella. Mulle riitti kuitenkii ihan kavereiden ja perheen kanssa asian läpi käymiin. Antibiootit piti kerran aloittaa kovan haavanerityksen takia ja suontahan ei meinannut taas mistään löytyä. Olin kuin narkkari, kädet mustelmia, sekä kymmeniä neulanjälkiä täynnä. Reiden ihonotto kohta oli onneksi parantunut hyvin ja sainkin siitä kuivaa verta täynnä olevan kelmun pois. Loput hakaset myös poistettiin ja jalkaa sai alkaa suihkuttaa. Kipu pysyi onneksi poissa säännöllisen kipulääkityksen ansiosta ja mitään kipupiikkejä tai muita en enää tarvinnut tuolla.

Aika usein mun oma veri läks menemää tonne
tippaputkee. Halusin näköjää kovasti
luovuttaa verta :D

Kahden viikon Kuusaalla olon, sekä kokonaan noin kuukauden sairaalassaolon jälkeen pääsin vihdoin kotiin. Aluksi kotiin meno jännitti ja, se miten pärjäisin pyörätuolin kanssa. Ei se lopunperin niin vaikeaa ollut ja nopeasti opin liikkumaan sillä. Ja olihan vielä 2kk aikaa opetella sitä. En kauheasti tarvinnu apua, koska opin kyllä omat tavat toimia ja iskälle yläkertaankin pääsi käsillä hinaamalla itseään. Kotona mulla kävi melkein jokapäivä sairaanhoitaja + lähihoitaja puhdistamassa mun haavat ja vaihtamassa haavalaput ja siteet. Aluksi haavojen paraneminen näytti hyvältä, mutta myöhemmin tuli vähän ongelmia tulehdusten vuoksi. Tutuksi tuli kaikenmaailman haavanhoitotuotteiden nimet ja muukin hoitajasanasto. On joskus helpompaa koulussa, jos menen hoitoalalle, kun tiedän ennaakkoon jo paljon :D Päivät oli kotona aika samanlaisia ja pääasiassa heräsin, kävin suihkussa, hoitajat tuli ja sitten olin sohvalla. Välillä treenasin käsipainoilla tai olin jossain kylässä ja joskus kävin pyörätuolin kanssa kaupassa ja muualla, mutta yleiskunto oli vielä aika heikko ja pitkään en jaksanut edes istua. Istuminen myös sattui vieläkin paljon. Meidän piti myös käydä useampana päivänä osastolla Antti lääkärin kontrollissa. Välillä sen piti veitsellä leikata katetta eli mätää jalasta pois. Tietenkin sattui, mutta siihen oli jo tottunut, että aina kun joutui käymään sairaalassa, niin ei niin mukavaa ollut...

Tollanen se oli vielä edellisenä
iltana

No vähän reilun kahden viikon kotiinpääsyn jälkeen äiti huomasi aamulla, että jalassa k-piikin päässä ollut tappi oli kadonnut kokonaan. Itse olin ihan varma, että se oli vaan tippunut johonkin, koska se oli niin iso. Äidin mielestä se oli kuitenkin siellä kantapään sisällä ja sittenhän piti taas lähteä sairaalanmäelle. Lääkärit tulivat katsomaan ja ei ne meinannut millään uskoa, että tappi olisi jalan sisällä. Multa otettiin verikokeet ja tulehdusarvot olivat vähän koholla. Röngenkuvakin otettiin, mutta mietin itsekkin jo siinä aikasemmin, että eihän muovi näy röntgenissä ja eihän siellä mitään tietenkään näkynyt. Jouduttiin odottamaan tosi kauan ja sain välillä jotain lääkettä. Viimein saatiin tieto, että lääkäri haluaa avata kantapään ja mut vietiin toimenpide huoneeseen. Lääkäri laittaa ison puudutuspiikin kantapäähän, joka sattuu taas ihan sairaasti ja kyyneleet alkoi vaihteeksi taas tulemaan. Kantapää on nimittäin muutenkin tosi herkkä alue, niin sitten kun se oli vielä tulehtunut... Sitten se otti veitsen käteen ja alkoi vähän leikata kantapäätä. Olin kasvot pois päin hoitajasta. Ja se sanoi, mulle, että ei sua vissiin satu, kun oot noin rauhalliin. Käännyin ja se näki mun levinneet meikit. Se sanoi, mulle, että oot vissiinkin aika kipuherkkä ihminen. Äiti yritti selittää sille, että kyllä sitä sattuu ihan älyttömästi, koska ei se pienestä kivusta itke. Eikä se myös näytä sitä oikein muuten ja sen tapa on vaa yrittää kestää ja olla hiljaa.(Jotenkin tuntui aika törkeeltä väittää mua kipuherkäksi ihmiseksi sen kaiken jälkeen, vaikka oon kestänyt senkin, kun oma jalka on irti. Siinäkään ei edes mennyt taju ja olen ollut kipujen kanssa koko ajan tosi rauhallinen, enkä ole huutanut tai valittanut melkein koskaan...) Tunsin veitsen jalassa, eikä kantapää ollut nähtävästi puutunut kokonaan. Onneksi sain lisää puudutusta, kun pari kertaa siinä säpsähdin. Lääkäri oli toimenpiteen aloitettuaan vielä aika epäileväinen, että sieltä löytyisi mitään, mutta nyt sitten se sanoikin, että kyllä se tappi täällä sisällä on. Sitten se alkoi kaivamaan sitä sieltä esille ja vaihtoi siihen toisenlaisen tapin. Makasin vielä siinä huoneessa jonkin aikaa toimenpiteen jälkeen ja pikkuhiljaa se pienikin puudutus alkoi kadota ja kauhea kipu tuli taas. Pyysin särkylääkettä ja buranaa ne olisi tarjonnut. Yksi hoitaja sitten uskoi onneksi kivun ja näki, etten näyttänyt kauhen hyvältä ja olin kalpea. Se anto mulle kipupiikin ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Sain vielä antibiootit kotiin ja taas oli yksi toimenpide kärsitty.

Aamulla tappi oli hävinnyt,
ei uskoisi, etä se tuolla sisällä on

Ja toimenpiteen jälkeen...