After 9 months

Vuosi alko mun kohalla paremmin, kun olisin uskonu. Jalka lähti paranemaan ihmeen hyvin ja tammikuun lääkäristä tuli mukaan vain hyviä uutisia. Lisäksi tapasin uuden ihanan ihmisen, joka on jaksanu olla tukena ja kuunnella mua. Kävin uimassa ja salilla ahkerasti, välillä jopa viisi treenipäivää viikossa. Kävin valmentajakurssilla, olin liikuntajutuissa mukana ja kävely alkoi parantua. Kavereiden kanssa tehtiin kaikkea "normaalia" ja välillä koko jalka unohtui kokonaan. Oli jo paljon suunnitelmia kesäksi ja muutenkin. Sehän on vaan jalka, ei se elämistä täysillä estä :) 

Nilkka alkoi kuitenkin tulla kipeämmäksi koko ajan ja luulin, että se nyt vain kuuluu asiaan, jos haluaa olla liikkeellä. Uusi kontrolliaika olikin maaliskuussa Töölössä ja lääkäri sanoi, että jalkaa voidaan jossain vaiheessa vielä suoristaa, koska se on vähän vino tällähetkellä, mutta asia ei vielä olisi ajankohtaista. Lääkäri päätti kuitenkin ottaa 3D-kuvat jalasta varmuuden vuoksi. Röntgenissäkään ei näkynyt mitään kovin ihmeellistä. No, sitten kävin erikoiskuvissa ja menin kuulemaan lääkäriltä tuloksia. Kuvista näkyi, että jalka on ihan "laho" sisältä, luut hauraita ja osa luista kuoliossa... Kepit takaisin käyttöön ja iso n. 8h leikkaus mahdollisimman kiireesti tulossa. Mahdollisesti joudutaan jäykistämään viimeinenkin nilkkanivel ja kävely huononee entisestään. Kipsi ainakin 3kk ja pitkä kuntoutus, koko paranemisprosessi alkaa siis melkein kokonaan alusta... Töölöön joudutaan pyytämään joku nilkkaspesialistikin toisesta sairaalasta, koska tiedossa on tosi haastava operaatio. Lääkärikin kattoi mua tosi vakavasti, että tää on tosi iso juttu sulle ja meille kanssa... Sitten kun se näki mun ilmeen niin se koitti jotenkin lohdutella ja sanoi, että kyllähän ne urheilijatkin lukion neljässä vuodessa käy...

Tulin lääkäristä ja oli tosi tyhjä ja tavallaan vihainen, sekä hätääntynyt olo. Kaikenhan piti olla jo hyvin. Viime kerran kauheat muistot ja kuvat nousi mieleen ja sanoin ihan ääneen siinä sairaalan käytävällä, että olisi parempi jos jalka vaan otettaisiin pois, että en enää oikeasti jaksa tätä ja aloin itkemään. Viime kuukausi onkin sitten ollut aika erikoinen. Koulun jätin silleen pois päiväjärjestyksestä, että muutamaa kurssia kävin/käyn itsenäisesti ja muuten koitan tehdä kaikkea, mikä nyt tuntuu mukavalta ja ei ahdista. Pää ei vaan jotenkin kestä nyt minkäänlaista stressiä ja koittaa sulkea kaiken ikävän pois päästä. Ei muutenkaan mitenkään ihan helppo loppukevät ollut. Läheisen kuolema ja ei nuo ihmissuhdeasiatkaan aina mitään yksinkertaisia ole... Liikkuminenkin vähentynyt huomattavasti, koska esimerkiksi salitreenin jälkeen jalka tulee ihan älyttömän kipeäksi ja ei sitäkään joka päivä jaksa. Ei voi mitään suunnitella, kun pitkä toipuminen taas edessä, eikä voi tietenkään tietää, että mitä kaikkea tässä nyt tulee kaikenkaikkiaan tapahtumaan...Eikä mitään kivaa tiedossa ja leikkaus jännittää/pelottaa joka päivä. Keskittymiskyky kaikkeen todella huono ja saatan vaikuttaa aika välinpitämättömältä ja kylmältä muita ja ylipäätään kaikkea kohtaan. Nyt kun kevät kuitenkin tuli niin vähän parempi olokin tullut. Päässyt moottoripyörän kyydissä reissaamaan ja grillaillu sun muuta. Päivisin oon kirjoitellu ja tehny jopa jotain biisejä omaksi ilokseni. Kirjottaessa ja soittaessa/laulaessa saa  hetkeksi pään tyhjäksi ja pystyy rentoutumaan. Tulee vähän sellanen flow-fiilis ja ajantaju unohtuu. Onneksi on edes jotain vielä, mitä pystyy ja saa tehdä.

Tunne aina niin suuri

Se sut valtaa kokonaan

Elämän reilu puoli

Häviää kokonaan

Liian paljon myös saatu

Liian paljon koettu

Aina se sama harmaa puoli

Lopulta toteutuu

/Vielä vaan

Vielä vaan

Sun täytyy jaksaa

Vielä vaan

Vielä vaan

Sun matkaa jatkaa/

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu

Jotain suurta ihanaa

Ehkä se onkin jotain kamalaa

Jotain liian kauheaa

Kipua ja tuskaa täytyy kestää

Jokaisen vuorollaan

Siihen ei pidä jäädä makaamaan

Poistaa katkeruus kokonaan

Ei aikaa eikä paikkaa

Olla tässä kokonaan

Vielä se rakkauskin koittaa

Kaikki kivut turruttaa

Silloin löydät itsellesi

Jonkun josta pitää kii

Jolle itket ja naurat

Olla oma itsesi

Miksi kaikki aina kaatuu

Kaikki katoaa

Liian usein kaikki sortuu

Maailma romahtaa

Elä hetkessä ja unohda

Kaikki se kauhea

Nauti siitä mitä omistat

Älä mieti turhia

Kukaan ei yksin tätä jaksa

Tätä rankkaa elämää

Jossa kaikki menee pieleen

Pieneen mieleen muistot jää

Niin hauras ihminenkin olla voi

Ettei mitään järkeä

Ole missään todessa

Ainakaan mun elämässä

26.5.2014, silloin on kulunu tasan 10 kk tippumisesta. Silloin aamulla 6.45 pitää olla Töölössä ja heti aamulla sitten leikkuriin. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin joudun olemaan vajaan viikon sairaalassa. Multa joudutaan ottamaan lantionalueelta luunsirre ja en tiedä, että mitä kaikkea ne tuolle nilkalle tekee. Toivoisin vaan, että kivunhoito sujuisi ja voisin maata sängyssä puolitiedottomana koko sairaala-ajan. Kesäksi oli suunnitelmia, nyt ei sitten enää olekkaan... 18-vuoden ikä saavutettu, autokortti taskussa ja A2-kortti hankintalistalla, mutta jalka tulee olemaan 3kk kipsissä, niin se siitäkin ilosta. Muutenkin ajaminen sattuu jo nyt. Pitäisi nyt vaan koittaa ajatella positiivisesti, mutta aika vaikeaa alkaa olla. Onneksi on paljon kavereita ja läheisiä ihmisiä´ympärillä, niin pitää yrittää koittaa jaksaa... Kaikenlaista pyörii päässä, mutta pitää muistaa, että mullehan kävi edelleenkin tosi hyvä tuuri, turhaan edes valitan tai murehdin mistään. Kaikki toimii, paitsi yksi helvetin nilkka. Aika olennainen ruumiinosa, mutta niin, se on vaan yksi nilkka, ei sen enempää...

Sitten kun tosta taas toivun, niin alotan kyllä jonkun uuden harrastuksen. En vielä tiedä, että mikä se on, mutta joku koskenlasku, ammmunta, seinäkiipeily?, maastopyöräily tai joku muu, mikä kompensoisi tätä mun jatkuvaa turhautumisen tunnetta tai sitä, kun ei vaan pysty olemaan paikoillaan :D Joku laji, mistä saisi kunnon adrenaliinipiikkejä ja jännitystä sopivasti :) Kevarilla olen ajellut jo tässä keväällä ja onneksi se onnistuu, kun vaihteet on vasemmalla jalalla. Isomman pyörän hankkiminen olisi yksi haave. Se on kuitenkin niin kallis harrastus, ettei nyt muutamaan vuoteen taida olla toteutettavissa... Vaikka mulle on tapahtunut tässä tosi paljon kaikkea ja luulisi, että olisin rauhoittunut onnettomuuden myötä, mutta ei :D Vieläkin pelleilen, kiipeilen ja roikun pääalaspäin milloin missäkin. Seinäkiipeily esimerkiksi kuulostaa ihan mahdolliselta harrastukselta vielä, sillä vaikka siinä on ne turvavarusteet, joihin en enää kauheasti luota, niin patjan voi/pitää laittaa seinän alle ja voin vaatia itselleni jotkin tupla tai tripla varmistukset :D Muutenkin haluaisin aloittaa jotenkin kaiken ihan alusta. Muuttaa johonkin toiseen paikkaan, jossa joka ikinen asia ei muistuttaisi kaikesta siitä, mitä en voi enää tehdä. Löytää jotain ihan uutta ja jakaa se tärkeän ihmisen kanssa.

Eksternio fiksaattorin poisto

Mulla oli jalassa se tulehdus päällä tulehtuneiden piikinjuurien takia. Oma keho tavallaan yritti taistella vieraita esineitä vastaan ja siksi piikkien juuret usein tulehtuivat ja niistä pursusi katetta eli keltaista mätää. Kuusaan kirurgi oli yhteydessä Töölön kirurgeihin ja ne päätti sitten yhdessä, että aikaistetaan raudan poistoa ja, että voisit tulla huomenna heti aamulla tänne Töölön tapaturma-asemalle. En ollut nukkunut koko sairaalaviikkoon paljon yhtään ja ei todellakaan huvittanut mennä sinne kärsimään. Olin nimittäin kuullut, että poisto tulisi sattumaan jonkun verran ja, että se tehtäisiin ilman puudutusta, koska eihän luuta voi puuduttaa. Olo oli kuitenkin vähän helpottunut, sillä edellisenä päivänä oli juuri poistettu jo kantapäässä ollut k-piikki ja se ei sattunut melkein yhtään. Puikko ei kuitenkaan ollut luussa kiinni ja se oli näihin fiksaattorin piikkeihin verrattuna todella pieni. Aikaisin aamulla sitten lähdettiin invataksilla kohti Helsinkiä äitin kanssa. Nukuin melkein koko matkan ja olo oli todella uupunut. Parin tunnin päästä oltiinkin sitten jo Helsingissä ja menimme ilmoittautumaan tapaturma-asemalle. Hoitaja vei meidät johonkin vanhaan entiseen suihkuhuoneeseen, jossa oli sängyt. Menin lepäämään sinne ja multa otettiin vielä verikokeet ja verenpaineet. Lääkäri oli kuulema vielä jossakin muualla ja vähän kesti, ennen kuin se tulisi tänne. Mua paleli ja väsytti ihan älyttömästi ja pian nukahdinkin sänkyyn.

Herään siihen kun lääkäri ja hoitaja tulevat huoneeseen. Lääkärillä on jotain työkaluja mukana ja se sanoo, että tehdään tämä toimenpide nyt tällä, kun tuo leikkaussali ja muut ovat varattuina. Helpotuin, kun lääkäri pyysi hoitajaa tuomaan jotain vahvaa kipulääkettä ja rauhoittavaa. Uusi tippa piti laittaa, koska entinen oli jo taas mennyt tukkeeseen. Lääkäri laittoi tipan ja kertoi toimenpiteestä. Ensin otettaisiin raudat pois ja sitten puudutettaisin piikinjuurien jättämät reiät ja puhdistettaisiin ne vetyperoksidilla. Mua pelotti tässä vaiheessa jo tosi paljon. Mulle laitettiin vielä happimaski ja mun verenpainetta ja sykettä seurattiin kanssa koko ajan.

Tunnen, kun rauhottava alkaa vaikuttamaan ja olo tuntuu heti jo paljon rennommalta. Silmissä sumenee ja ajattelin, ettei tämä nyt niin kauhean paha juttu voi olla.
Lääkäri ottaa sellasen jonkun jakoavaimentapaisen työkalun käteensä ja alkaa vääntämään rautaa luunsisällä

. Se sattuu ihan helvetisti ja alan itkeä. Kouristelin koko ajan kivusta ja olin ihan paniikissa. Seuraavaksi lääkäri otti poran käteensä ja alkoi poraamaan loppua piikkiä irti luusta. Se kipu oli ihan sietämätöntä ja se tunne kun pora liikkuu siellä luussa ja vihloo ihan sairaasti. Ensimmäinen piikki on poissa ja tunnen kun kuuma veri valuu pitkin nilkkaa. Vielä kolme piikkiä jäljellä ja olen ihan hysteerinen ja itken koko ajan. Hoitaja, sekä äiti pitää mua kädestä kiinni ja koittaa rauhotella mua.Lääkäri käskee hoitajaa laittamaan lisää kipulääkettä, sekä rauhoittavaa. Olo ei helpotu yhtään ja taas se alkaa vääntämään sitä rautaa. Taas se kauhea tunne, kun joku poraa sun jalkaasi ja tunnet joka vihlaisun. Paniikki vaan yltyy ja hoitaja sanoo, että purista, vaikka meidän käsiä niin kovaa kun haluat, mutta yritä pysyä paikallasi. Hätkähdin kuitenkin nyt jo pelkistä äänistä ja aloin itkemään.

 Toinen piikki oli pian irti ja yhtäkkiä verta roiskuu päälleni. Verinen rätti oli jäänyt poraan kiinni ja lääkäri laittoi sen päälle, niin tottakai se kaikki veri roiskuaa ympäriinsä. Jos joku sattui olemaan siinä käytävällä, niin luuli varmaan, että tuolla kidutetaan jotain, koska sitä se oli ja siltä siellä kuulosti. Oon ihan hädissäni ja koitan yrittää hengitellä rauhallisesti, mutta en pysty. Olo oli ihan kauhea ja pelkäsin seuraavaa porausta taas ihan kauheasti. Mulle oli annettu jo kaikki siinä mukana olleet rauhottavat ja kipulääkkeet ja nyt se lääkäri ehdotti, että voidaahan tämä tehdä myöhemmin loppuun nukutuksessa, jos haluat. Sitten se vielä jatkoi, että sitten kyllä joudut jäämään tänne pariksi päivää jne. Annoin sen kuitenkin tehdä jutun loppuun ja vielä se sama kärsimys jatkui jonkun aikaa. Mietin vaan, että miksi ihmistä pitää alunperinkään kiduttaa ja tehdä ilman puudutuksia tollaisia toimenpiteitä...

Vihdoin kaikki neljä rautapiikkiä olivat poissa ja olin helpottunut ja todella väsynyt. Sitten tajusin, että eihän tää nyt vielä tähän loppunut. Vielähän ne reiät puhdistettaisiin. Lääkäri alkoi tunkea niitä isoja puudutuspiikkejä niihin tulehtuneisiin piikinreikiin. Ne kohdat olivat jo valmiiksi kosketusarat ja melkein kaikki piikit se sai laitettua, mutta kaikista tulehtunein kohta oli niin kipeä, etten voinut sille mitään, että vedin jalan aina pois . Kantapäänpuudutus sattuu aina eniten, mutta pian sekin oli koettu jo toista kertaa. Vielä puuttui vetyperoksiidikuohautukset, jotka eivät puutuneissa kohdissa tuntuneet juuri miltään, mutta siinä yhdessä se poltti ihan kivasti. Olin aivan poikki koko operaatiosta ja tuntui, että nyt ne lääkkeet vasta alkoivat vaikuttaa, kun olo tuntui sekavalta ja uniselta. Lääkäri sanoi vielä lähtiessään, että kiitos, kun olit näin hyvin mukana. Hoitaja tuli myös mun luokse ja silitti mua, katto säälivästi ja sanoi, että kaikkea säkin joudut kärsimään ja, että olin sinnikäs, kun jaksoin sen toimenpiteen loppuun saakka. Makasin aika kauan siinä sängyssä silmät kiinni väsyneenä ja samalla helpottuneena, kun se kidutus oli vihdoin ohi. Pyysin vielä kipulääkettä lisää ja sain vielä hetken levätä siinä. Olo oli niin uupunut, että epäilin itse, sekä hoitajat, että kykenisinkö millään taksilla Kuusaalle menemään, vai pitäisikö viedä ambulanssilla. Olo kuitenkin kohentui, kun sain siinä reilun tunnin levätä ja vielä jäätiin odottelemaan kipsaushuoneeseen pääsyä, jossa mulle laitettais sellanen avattava kipsi. Nuori poika teki kipsin nopeasti ja siinä mennessä olo oli jo aika hyvä ja taksillepäin kelaillessa taksikuski sanoi, että olin nyt kuin eri ihminen, kuin hetki sitten. Hymyilinkin :) Pariksi päiväksi vielä jouduin jäämään sairaalaan ja sitten vihdoin kotiin ja kuntoutumaan.

One of the old stories

Olin jo ollut jonkin aikaa vähän paremmassa kunnossa ja yleisesti olo alkoi olla aika hyvä. Olin käynyt kaupoilla, leffassa(siskon kanssa siellä vähän sekoiltiin, kun en halunnut jäädä alariviin ja lopputulos, oli se, että oltiin molemmat kumossa siellä elokuvateatterin lattialla ja takasinmenossa, se järkkärimies joutu kantaa mut pois sieltä :D) ja kavereilla, sekä siskolla ja siskopuolella yökyläilemässä ja elänyt suht normaalia elämää sen vajaan kuukauden verran, vaikka lääkärissä oli jouduttu vieläkin ravaamaan, niin Kotkassa, Töölössä, kuin Kuusaallakin. Jäin yhtenä päivänä sitten siskopuolelleni yöksi yksien synttäreiden jälkeen ja siinä sitten touhuttiin illalla lasten kanssa jotain ja ne leikki mun pyörätuolilla :) Käytiin nukkumaan ja jalka oli vähän tullut illanmittaan kipeäksi.  Aamuyöllä yksi lapsista tuli mun viereen "nukkumaan" ja sitten lähdin sen kanssa jo 6 aikaan olkariin,  kun jalkaa sattui jo aika paljon ja ei sitä pientäkään näyttänyt nukuttavan.  Otin aamulääkkeet,  mutta vähän ajan kuluttua kipu vain yltyi. Juttelin pikkumiehen kanssa kaikkea ja se kyseli paljon mun jalasta. Sain pidettyy kipuu poissa mielestä siinä kun juteltiin, pelailtiin ja olin vaan sen kanssa siinä :) Muutkin heräsivät ja olin siinä sohvalla sitten ihan normaalisti ja taisin sanoa ääneen, että jalka on vähän kipeä. Se ei punoittanut mistään ja ei vaikeuttanut mitenkään erikoiselta ja en viitsinyt sitten mitään valittaa.  No kipu kasvoi vaan koko ajan ja olin taas vaan ihan hiljaa. Yhessä vaiheessa kipu oli jo ihan kauhea ja koitin vaan yrittää sulkea sitä päästä pois sohvalla maaten. Ihmettelin vaan, että mistä se johtuu, kun ei ollut edes kuumetta. Jalkaa ei voinu yhtään pitää alhaalla tai kipu ylty vaan entisestään. Olin ottanu kaikki lääkkeet mitä sai ja otin sitä ku lähtäis kaupunkii päin ajelee iltapäiväl. Tuli jo tosi heikko ja huono olo. Koitin pitää silmiä kiinni tai jotain touhuta siinä normaalisti, ettei olisi niin kauheen tuskasa olo. Siskopuoli siinä sitten jossain vaiheessa näkikin sen ja sanoi, että sinuu taitaa nyt oikeesti sattuu tai sit oot vaan tosi väsyksissä.  Halusin kuitenkii oottaa iltaa, et jos tää menis ohi ja yritin vaa olla ajattelematta sitä polttavaa kipua nilkan alueella. Lähtiin sitten onneksi vihdoin ajamaan meillepäin ja menin iskälle siitä. Se kysy, et ootko astunu jalalle tai lyönny sitä johkii, ku ei se tosiaakaa näyttäny yhtään tulehtuneelta ja itteekkii alko jo vähän epäilyttää, et kuvittelenko vaa koko jutun. Halusin viel oottaa, et kipu menis ohi ja kattelin telkkarii siinä. Eihän se mihkään helpottanu. No sit halusin kyl illal itekin, et lähtää sairaalalle ja soitin äidille. Oli helpotus ku sai tietää, et kohta helpottaa ja kuumekkin onneksi nousi, niin sairaalaanlähtö ei tuntunut enää niin "turhalta".

Ne otti tietenkin sairaalassa heti verikokeet ja lääkärin piti tulla kattomaan mua. Siinä ootellessa sain onneks vahvempaa lääkettä, mitä olin oottanu ja miettiny kokoajan aamust asti. Kuumekkin alkoi nyt nousta aika korkealle,  kun parasetamolien ja muiden kuumetta alentavien lääkkeiden teho alkoi hävitä. Lääkärin mielestä jalka ei näyttänyt mitenkään tulehtuneelta ja epäili, että jos olen vaan tulossa normaalin flunssaan. Kysyin kuitenkin, että miksi jalka on sitten ihan älyttömän kipeä ja ei ne vielä sanonu siihen mitään. Odotettiin sitten vaan labroja. Sain vielä toisen lääkkeen ja olin taas onnellinen kun alkoi  tuntea kivun häviävän aste asteella pikkuhiljaa.  Kuume samalla nousi ja aloin mennä tosi voimattomaksi. Olin kuitenkin tosi onnelliin kerrankin sairaalaan pääsystä, koska olo oli jo menny niin heikoksi ja kipu oli jatkunu tosi kovana aamusta asti.  Mut päätettiin viedä sitten toimepidehuoneesee,  missä haavat ja piikkienjuuret putsattiin vähän perusteellisemmin. Sielläkin hoitajat epäili, että joku flunssa sussa varmaan on, että eihän tää jalka ees punota tai mitään. Labrat kanssa vihdoin viimein tuli ja ne päätti sittenkin siirtää mut osastolle aamulla. Tulehdusarvot oli epäilyksistä huolimatta koholla, kivut oli vieläkin tosi kovat ja kuume ylhäällä.

Nukahdin pian nopeasti ja äiti lähti kotiin. Aamuyöllä multa tultiin taas ottamaan verikokeet ja mut siirrettiin päiväkirurgiselle 6 osastolle, koska mun "omalla" osastolla ei ollu sillä hetkellä tilaa. Aluks en tykänny ajatuksest, ku siel ois vieraat hoitajat jne. Mut sitte mun onneks sain olla ekat päivät ihan yksin omas huoneessa. Labrat tuli ja arvot oli kohonnu jo paljo. Mulle alotettii taas se kirvelevä ja polttava antibiootti 4 kertaa päivässä. Olo oli tosi kipee ja nukuin vaa pari ekaa päivää ja olin ihan sekasin taas niist lääkkeistä.  Jotai pienii harhoi aloin taas näkee, mut en onneks läheskää nii pahoja ku silloin Töölössä.

Kuume alko pysymää poissa ja olo koheni aika nopeesti. Tulehusarvot oli vaa vieläkin noususuuntaa ja crp jotai yli 110 ainakii ja se ei meinannu lähtee laskusuuntaa. Haavoi putsattiin, mutta kipu ei vieläkää ilman vahvoja lääkkeitä pysyny poissa. Käsien kanyylit ei kanssa taas meinannu toimii ja välil se antibiootti poltti nii paljo, et raavin ja löin vaa monta tuntii sitä kättä ja itkin siinä.  Sit ku soitin kelloo ja sanoin, etten pysty enää olemaan, koska sattuu niin paljo. Ne ei ois millää halunnu vaihtaa kanyyliä, ku mulle oli niin vaikee laittaa sitä aina. .. No oliks sit parempi, et se aine vuoti kudoksee ja olin ihan tuskissani ja käsi turpos ja kutis. .. No onneks sit ne lopulta vaihto ne ja sit taas neulakopan kans tultiin ja ei kun piikittämään kaikki suonet puhki :D Huomasin aina, et sellaisille ihmisille, keille sano jotenkii,  et mulle on vaikee pistää kanyylii, nii niitä alko jännittämää ja sitte sitä ei ainakaa saatu laitettua :D Se piikittämiin onneks oli aina kuitenkii mun parhaaks ja onneks ne lääkkeet sitte aina lopunperin tehos.

En ollu oikee saanu nukuttuu,  ku aina pari tuntii yös ja olin ihan rättiväsyny ja olo ei tuntunu kauheest paranevan. Menin sitte haavanhoitajalle Kotkaan joskus 4 päivän sairaalassa olon jälkeen. Onneks menin, koska piikinjuuret ja etenkin se kantapäänpiikin juuri oli ihan täynnä sellaista mätää ja sitä pursusi ihan älyttömästi sieltä. Yli tunnin se hoitaja teki töitä sen jalan eteen, mut onneks se työ kyl kannatti :) Mun jalka oli ennen käyntiä ihan turvonnut jalkaterän päältä ja kun hoitaja puristi/ kaivoi mädät sieltä pois, niin paine jalassa yhtäkkiä katosi ja jalka pöydän päällä oleva "kuhmu" suli pois. Sen yli tunnin putsaamisen jälkeen olo oli paljon paljon parempi ja kipukin alkoi vihdoin taas helpottaa :) Sieltä menin takaisin osastolle ja päivät olivat siellä aika samanlaisia. Aamulla verikokeet seitsemän aikaan ja samalla kirkas lamppu paistamaan siihen päälle. Aamupala(jota en vissiin melkein ikinä syönyt) niin tuli kahdeksalta ja silloin oli pakko nousta istumaan, koska vähän ajan kuluttua tuli myös lääkäri/t ja uusi antibiootti. Ei siis mitään mahdollisuutta pitkään nukkumiseen, vaikka joskus neljän aikaan ehkä sai unenpäästä kiinni, kun se yöantibiootin kirvely oli loppunut. Ja tuntui, ettei päivälläkään voinut ikinä ainakaan tolla osastolla levätä, kun kerrankin kun oli päivällä sänky makuuasennossa, niin heti joku tuli sanomaan, että miksi sulla tuo sänky tolleen hassusti on... Tai joskus joku kysyi, että miksi sulla on peitto päällä... Sitten tuli ruokaa ja vieraita jne. Illalla ei sitten saanutkaan unta ja välillä tuli varsinkin silloin, niistä kipulääkkeistä harhoja ja välillä havahduin siihen, kun huusin tai puhuin unissani.  Että silleen ja tulehdusarvot eivät vieläkään tippuneet minnekkään ja väsymys sen kuin vain kasvoi päivä päivältä...

Seuraavaksi viikoksi oli alunperin tarkoitettu fiksaattorin eli rautahökötyksen poisto, mutta nyt kuulinkin, että lääkäri puhui Töölöön menosta. Nyt sitä sitten aikaistettiinkin ja kantapäässä oleva k-piikki poistettaisiin ennen sitä täällä. Mua alko jo pelottaa valmiiks koko ajatus, koska Töölössä viime lääkärikäynnillä kyselin siitä poistosta ja mulle sanottiin, että sen fiksaattorin poisto tulee sattumaan ja, se että se tehdään ilman puudutusta...

after 6 month

Nyt on sitten puolivuotta menny onnettomuudesta. Ei kyllä uskoisi ja yksi tosi tärkee asia on puolessa vuodessa saavutettu :D Pitkän ja tuskasen tien oon tähä päivää asti joutunu kulkemaan ja ei tää "projekti" vieläkään oo ohi. Tää on ollu kyllä niin erilainen puolivuotta, mitä ei ois ikinä uskonu 17-vuotiaana joutunu kokevansa. Tunteet on ollu kun vuoristorataa. On ollu vaikka minkälaista operaatiota ja seuraavii tavoitteita. Kipua, pelkoa, ahdistusta, paniikkia, helpotuksen tunnetta, onnea, iloa, järkytystä jne. Nyt kuitenkin kävelen ja asiat ovat paljon paljon paremmin, kuin mitä puolivuotta sitten sairaalassa maatessani olisin uskaltanu toivoa :D Epätoivo meinasi yhdessävaiheessa iskeä, kun aina tuli vaan huonoja uutisia toisensa perään... Kuitenkin se päivä, kun lääkäri antoi vihdoin ja viimein varausluvan toiselle jalalle, oli tosi tärkee juttu ja sen myötä usko palas parantumiseen/kuntoutumiseen ja siitä asti oon täysillä tehny kaiken kuntoutumisen eteen. Nyt viimeinkin alkaa näkemää tuloksia ja sen, että se ei oo turhaa kipuu koettu ja työtä tehty :)
                                                                      1kk

3 kk

'

6kk

Ne jotka näki tippumisen, niin oli jo ihan varmoja mun hengenlähdöstä. Ei mitään muuta vaihtoehtoa tuosta korkeudesta tippumisesta voisi olla. Liikahdin kuitenkin maassa ja siitä hetkestä lähtien on pitänyt taistella koko kehollaan kaikin voimin, myös itseänikin vastaan... Nousin maasta istumaan ja olin vain onnellinen, etten halvaantunut. Siitä alko kivulias matka, johon on kuulunu ihan käsittämättömän kovaa kipua, niin henkisesti kuin fyysisesti. Ensin tiedottomuutta ja pelkoa, ei pelkästään mulla, vaan myös läheisillä. Olisi ollut enemmän kuin todennäköistä, että olisin tällä hetkellä hautausmaalla, makaisin vihanneksena hoitokodissa, vähintäänkin pyörätuolissa tai kävelisin proteesin kanssa. On ollut pyörätuolielämää ja kävelynopettelua. Kivunsietoa ja itsehillintää unohtamatta. Pieni askel kerrallaan eteenpäin. Jalat tärisivät ja meinasivat pettää alta. Yleensä kävelynopettelu aloitetaan seisomaharjoituksilla ja kävelytelineessä, minkä varmaan jokainen on nähnyt elokuvissa/tv:ssä. Mä kuitenkin otin Lokakuun 16. päivä kyynärsauvat käteen ja lähdin liikkeelle yhdellä täysin lihakset surkastuneella jalalla. Jo seuraavana päivänä menin sukulaisille kylään. Horjuvaahan se kävely/kinkkaaminen oli, lihakset oli kadonnut jaloista melkein kokonaan ja pieni matka tienvierestä sisälle tuntui maratonilta. Sen päivän jälkeen en pyörätuolilla kulkenut.

Oon ennenkii tykänny kiipeillä puihi :D Tosin ilman mitää turvajuttui :P

Mikkelissä herätessäni minä ja moni muu ajatteli, että tässävaiheessa nyt tammikuussa kävelisin vasta kepeillä ja leikkauksia piti tulla lisää jne. Joillain ihmeenkaupalla, kaikista epäilyistä huolimatta luut, niin nilkoissa, kuin selässä luutuivatkin ja kolmatta leikkausta ei ainakaan nyt vielä tarvinnut tehdä ja tässä minä nyt kaikestahuolimatta olen, kävelen ja yritän elää niin täysillä kun pystyn :) Esim. olin tässä kahtena eri viikonloppuna tanssi/liikunnanohjaaja kurssilla, missä mm. liikuttiin/leikittiin, tanssittiin ja tehtiin koreografioita. Muut tytöt siellä oli tosi mukavia ja oli hauskaa ja saatiin paljon yhdessä aikaan :) Tietenkään kaikkea en pystynyt tekemään ja vanhemmille nuorille suunnatut sarjat ja liikkeet olivat liian haastavia. Tein kaikkea kuitenkin omalla tavallani ja juoksin, hypin, tein kuperkeikkoja, "X-hyppyjä" yhdellä jalalla hyppien ja käsiä heiluttaen, vaikka ne näyttivätkin hassuilta. Oli kuitenkin ihanaa liikkua taas porukassa. En muistanutkaan, kuinka ihanaa musiikin ja ryhmän kanssa liikkuminen on :D Omasta tahdosta ja kivunsietokyvystä tää kaikki liikkuminen on aika paljon kiinni,  että liikunko koko loppuelämän olevan vamman/ojen kanssa vai päätänkö jäädä harmittelemaan joka asian kohdalla, että tätä ja tätä mä en pysty tekemään ollenkaan tai samallatavalla kuin muut. Jos on tahtoa nii  pystyy tanssimaan, juhlimaan ihan normaalisti kaverien kanssa viikonloppuna tai vaikka kipuamaan neljäkerroksisessa koulussa edestakaisin rappusia, tosin hitaasti, mutta kuitenkin pystyn ja haluan tehdä ja kokeilla kaikkea!

Siitä on siis se n.3kk, kun pääsin ensimmäistä kertaa kepeillä kävelemään ja kävelin niillä marraskuun loppuun. Sitten heti kun sain luvan ja noin kuukauden niiden kanssa mentyä, niin heivasin kepit pois ja aloin ensin kipsisaappaan kanssa kävelemään ja lopulta sitten ilman sitä. Oli todella hataraa ja outoa alkaa kävelemään ilman kipsiä, kun oli tottunut siihen, että nilkan kaikki liike oli estetty. Aika paljon liikkuminen vähentyi kaikenkaikkiaan kävelyn aloitettuani, koska jalka tuli niin kipeäksi ja jalka/t väsyivät tosi nopeasti. Mulle kyllä sanottiin ja sanotaan välillä vieläkin, että voisin niitä keppejä käyttää. Usein muut näkee, että jalka on kipeä, mutta olenpahan itseppäinen ja en ota niitä enää, kun kerta olen niistä eroon päässyt :D

Aloitin nyt alkuvuodesta myös koulun ja ihan kiva sinne oli taas takaisin mennä. Ei se opiskelu sen kivempaa, kuin ennenkään ole, mutta saa päivään vähän enemmän täytettä, näkee kavereita ja pääsee vähän kiinni normaaliin päivärytmiin. Kuntoutus myös jatkuu. Käyn fysioterapiassa aktiivisesti, mutta enemmän käyn itsekseni treenaamassa joko salilla, uimassa tai ihan kotona kaikkea lihaskuntoa sun muuta. Oon aika paljon hurahtanu jo tohon salilla käymiseen ja nyt on usein jo paikat ja etenkin kädet aika hellänä :D Ihana tunne, kun lihaksissa taas pitkän ajan kuluttua tuntuu jotain ja näkee tuloksia. Kadonnutta lihasmassaa oon onneks saannu jo jonkunverran takasin ja sen huomaa, sekä yleiskunnossa, että sitten ihan siellä salilla ja fysiossa painojen lisääntyessä. Vasen jalka on kuin sille ei olisi koskaan käynytkään mitään ja sillä voi onneksi hyppiä ja tehdä kaikkea normaalisti. Oikeahan jäykistettiin eli ylempi nilkkanivel eli TC-nivel on kolmella pitkällä ruuvilla kiinni ja multa puuttuu siis nilkan ylösalas liike lähes kokonaan. Tällähetkellä nilkka taipuu max sen 14 astetta hyvinä päivinä ja kävely on ja tulee jäämään vähän tönköksi. Onneksi mulla on tukipohjalliset, jotka on tehty mun jalanmuotin mukaan ja ne tukee kävelyä ja korjaa virheasentoa aika paljon. Saan myös tässä lähiaikoina ensiksi sisäpelikenkiin ja ehkä myöhemmin tavallisiin kenkiin keinupohjan. Sen siis tulisi helpottaa kävelyä ja kompensoida sen jäykistetyn nivelen liikettä.

Vasen jalka, toi kolmas pikku "ruuvi" on sellain vahingossa katkennu metallipuikko

Oikea jalka.
Nää röntgenit otettu n. 2kk sitten. Saa nähä, et miltä
uudet kuvat näyttää ensiviikolla

Pystyn siis aika paljon tekemään jo asioita, mutta edelleenkin se kipu, josta olen jauhanut jo koko blogin ajan, niin hallitsee elämää... Jouduin aloittamaan kävelyn aloitettuani uudestaan vahvemmat kipulääkkeet ja ilman niitä, en kyllä pääsisi kotoa pidemmälle ilman kauheata tuskaa. Onneksi nyt lääkkeet auttavat kohtuullisesti ja niistä ei tule enää mitään sivuvaikutuksia. En kuitenkaan voi koko loppuelämääni niitä syödä ja saa nähdä mitä tapahtuu sitten, kun mulle ei enää suostuta kirjottamaan niitä tai keksitä jotain muuta ratkaisua... Nilkka myös turpoilee vielä tosi paljon ja se on koko ajan melkeimpä puolet paksumpi, kuin "terve" nilkka. Pitkät kävelymatkat ei vielä onnistu, koska kipu yltyy aina vaan ja lopulta jalka alkaa pettämään alta. Mutta normaalit lyhyet kaupareissut ja pienet jokapäiväiset liikkumiset se onneksi kestää. Tarvitsen kuitenkin autokyytiä jokapaikkaan, että esim. bussipysäkille tallustaminen meiltä on jo vähän liian pitkämatka...


Ihonsiirteet ovat parantuneet onneksi hyvin ja ne ei vaivaa muuten kuin esteettisesti. Muita varmaan enemmän kuin mua :D Moni on kysyny, että paraneeko se iho siitä ja vastaus on, että se on arpikudosta ja arpikudokseksi se jää. Iho voi haalistua "normaalimpaan" päin, mutta kyllä siitä jää tollanen ruma jalka :D Kesällä aattelin kyllä kävellä shortseissa, en nyt ehkä kaupassa, mutta muuten ja jos jotain häiritsee, niin pankoon silmät kiinni.

  1 viikko

1 kk

                                                                           3kk

¨

6kk

                                                           

Nyt jalka/t turpoilee tosi paljon, kun kävelee ja liikkuu

Jatkoin lukiota siis nyt vuoden alusta ja nyt aluksi mulla on aika vähän kursseja. Eikä mulla mikään kiire ole, koska lukio venyy nyt ainakin sen puolivuotta. En muutenkaan nyt jaksa kauheasti tosta koulusta tai muusta turhaan stressata. Ihan hyvin se menee ilman panikoitumistakin :D Mulle tulee kanssa nyt saksalainen vieras helmikuun alusta viikoksi asumaan ja saan onneks jotain kivaa ja erilaista vaihteeksi elämään. Pianotunteja pop/jazz puolella jatkan ja lisäksi pidän pienille tytöille liikunta/jumppa ryhmää ja sinne sai myös paljon uusia ideoita tuolta ohjaajakurssilta. Lopun vapaa-ajan oon sitten joko salilla/uimassa tai sitten teen ihan normijuttuja. Oon päässy siis suht normaaliin arkeen takasin ja lääkärissäkään ei oo tarvinnu kun pari kertaa kontrollikäynneillä käydä. Back to life!

Uimahallin sali, ei mikää maailman paras, mut sain uimaa ja salille kaupungin erityisryhmäkortin ja
vuoden käynnit maksaa n.30e :D

You heard that I was starting over with someone new

They told you I was moving on over you

You didn't think that I'd come back

I'd come back swinging

You try to break me

But you see...

What doesn't kill you makes you stronger

Stand a little taller

Doesn't mean I'm lonely when I'm alone

What doesn't kill you makes a fighter

Footsteps even lighter

Doesn't mean I'm over 'cause you're gone

Thanks to you I got a new thing started
Thanks to you I'm not the brokenhearted
Thanks to you I'm finally thinking 'about me
You know in the end the day you left was just my beginning
In the end...

What doesn't kill you makes you stronger
Stand a little taller