Such is life

Yli vuosi mennyt onnettomuudesta ja 5kk viimeisimmästä ja toivottavasti myös viimeisestä leikkauksesta. Kaikenlaisia päiviä on ollut. Välillä meinannut iskeä vähän pessimistinen vaihde ajatteluun ja sen kanssa olen joutunut aika paljon kamppailemaan. Tää mun onnettomuus ja jalkajuttu yhtenä syynä tietenkin, mutta kaikkea muutakin muutosta tullut elämään. Nyt kuitenkin taas alkaa näyttää kaikin puolin vähän valosammalta ja mun paranemisprosessikin mennyt hyvään suuntaan :)

Kesä, 1-2 kk leikkauksesta:

Ensimmäisessä lääkärin kontrollin jälkeen kaikki oli hyvin. Luutuminen ja paraneminen tosin hidasta näin ison operaation jälkeen. Kepeillä siis jatkettiin ja sama homma toisessa kontrollissa pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Enää ei ole ollut niin malttamaton olo päästä kepeistä ja kipsistä pois. Kaikkeen näköjään tottuu ja yksi suuri syy varmaan oli kivuttomuus ja se, että keppien kanssa pääsi melkein samaa tahtia liikkumaan kuin muutkin. Käsivoimat oli vähän kasvanut alkutilanteesta nimittäin. Keppeihin kerkesi jo tottua tosi hyvin ja kesä ja alkusyksy menivät ihan hyvin niiden kanssa köpötellessä. Sain myös automaattivaihteisen auton ja sen myötä pystyi hoitamaan itse asioita ja itsenäisyys palautui. Pääsi liikkumaan ilman toisten apua :) Vähän vaikeaa arki tietenkin oli, lähinnä kun ei itse pystynyt kantamaan mitään, jos ei kinkannut. Paljon apua tarvitsi ja se ärsytti. Lisäksi turhautuminen vaan lisääntyi, kun ei oikein ollut mitään tekemistä ja festarit ja muut kesäjutut oli aika kaukaa haettua. Uimahalliin ei voinut mennä keppien kanssa liukastelemaan, pyöräillä yritin jotenkin yhdellä jalalla polkaisemalla mennä, sekä tehdä salilla käsiä, mutta siinä ne mahdolliset liikunnat sitten olivatkin. Paikallaan oleminen vaan on niin vaikeaa mulle, että ei meinannu tulla mitään :D Kuitenkin aika tavallista kesää vietin olemalla mökillä, käymällä uimassa, kalassa, grillaamassa, terassilla yms. Ainiin ja sitten musta tehtiin myös lehtijuttu kesän lopussa kahteen eri lehteen. Länsi-Savon verkkolehteen ja sitten Kouvolan Sanomien paperijulkasuun :P

Linkki Länsi-Savon juttuun:
http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/nilkka-irtosi-jalasta-lue-pieks%C3%A4m%C3%A4ell%C3%A4-k%C3%B6ysiradalta-pudonneen-tyt%C3%B6n-tarina-188298

Elokuu, 3kk leikkauksesta:

Koulu alkoikin sitten elokuussa ihan hyvin, vaikka motivaatio oli vähän hukassa. Tuntuu, että varsinkin kielissä ja matikassa on jäänyt vuodessa tosi paljon jälkeen...Kepeillä onneksi pääsi hyvin 4 kerroksista koulua ees taas. Ei tuntunut missään kun koko kesän oli kepeillä mennyt pitkiäkin matkoja kerrallaan. Kuitenkin olin jo niin kaivannut sitä, että päivät on täynnä tekemistä ja lopulta nukahtaa rättiväsyneenä ja tyytyväisenä.  Kotona oleminen pitkiä aikoja ilman mitää järkevää tekemistä on ollut tosi hajottavaa, enkä sitä enää ikinä haluaisi kokea kuin korkeintaan vanhoilla eläkepäivilläni...Kolmen kuukauden kohdalla sain onneksi puolipainovarausluvan, joka helpotti menoa tosi paljon.  Autolla ajo helpottui, sekä pystyin seisomaan ilman keppejä kummallakin jalalla. Ja kuinka hyvä fiilis pystyi tuollaisestakin pienestä asiasta kuin seisominen sillä hetkellä tulla :D Kuukausi piti kuitenkin vielä odottaa luiden vahvistumista, että voisi saada luvan kävelyyn.

Syyskuu, 4 kk leikkauksesta:

Syyskuussa oli taas lääkäri ja mahdollisesti oli tiedossa varauslupa kokonaan oikealle jalalle. Menin lääkäriin ilman turhia odotuksia, ettei vaan tule pettymyksenä, jos ei pääsekkään kävelemään. Röntgenkuvat näyttivät kuiten hyviltä ja lupa saatiin :) Kuitenkin ainoastaan kipsisaappaan kanssa sai luvan kävellä. No eipä se haitannut. Uusi kipsi taas jalkaan ja semmoinen kipsikenkä ja sitten sairaalasta ihan omin pikku jaloin ulos, onnellisena :D Tuli itsellekkin vähän yllätyksenä, että jalka piti heti ja ihan oikeasti kävelin omin jaloin sairaalasta pois. Ei sattunut kauheasti, tuntui vain vähän oudolta. Sinne jäi kepit eteiseen, enkä niitä ole enää tarvinnut. Vaikka nilkka on täysin jäykkä niin kipsikengän pohja on hieman keinuva, joten kävely näytti melkein normaalilta. Kipuja tuli aluksi, mutta sitä osasinkin odottaa kun eihän nilkalla ollut astuttu kevät-talven jälkeen oikeastaan ollenkaan. Kipu kuitenkin pysyi kohtuullisena ja tavalliset arkijutut kuten kaupassakäynti ja muut pikkukävelyt onnistuivat lähes kivuttomasti. Tietysti on päiviä kun jalka oli ja on kipeämpi ja silloin otetaan Tramalia naamaan ja yritetään levätä. Tunnen onneksi jo aika hyvin omat rajani ja osaan vähän myös hillitä itseäni ja malttamattomuuttani. Hyvä tunne, että kyllä tässä vielä ihan hyvin käy ja kannatti todellakin antaa lääkäreiden vielä korjata tätä nilkkaa, vaikka keväällä tilanne aika toivottomalta näyttikin.

Tommoset raudat mun jalassa nyt sitten on ja niin kuin vasemmasta kuvasta näkyy, pohjeluu loppuu aika lyhyeen...

Lokakuu, 5kk leikkauksesta:

Nyt oli kipsin kanssa kävelty jonkun aikaa ja se oli sujunut tosi hyvin. Pääsin takaisin melkein normaaliin elämään :) Lääkärikontrolli sitten taas tuli ja otettiin röntgen-, sekä tietokonetomografiakuvat. Kaikki näytti tosi hyvältä ja lääkäri oikein yllättyi siitä, että luu oli jo niin vahvaa. Tälläinen lopputulos on yleensä vasta vuoden jälkeen, jos silloinkaa.  Mulla näköjään vielä luuston kasvu kesken ja kiitos siitä :D Vähän itsekkin yllätyin, mutta paljon olen kipsistä huolimatta liikkeessä ollut ja salilla käynyt, niin kai se työ sitten palkittiin :)) Nyt mun nilkan luut ja nivelet on luudutettu yhdeksi luuksi. Varpaat liikkuu, mutta ei muu. Lääkäri sanoi, ettei tarvitse enää kipsiä käyttää. Pitää käyttää jotain mukavia kenkiä siihen asti kunnes saan jotkut erikoiskengät parin kuukauden päästä. Niiden pitäisi vaimentaa askelta ja helpottaa kävelyä, kun ei nilkka taivu yhtään. Seuraava kontrolli olisi vasta keväällä. Käynnin jälkeiset tunteet olivat vähän ristiriitaiset. Toisaalta enemmän kuin iloinen siitä, että kaikki on nyt hyvin. Oon viimeinkin "terve" ja jalalla saa kävellä ja se kestää. Kukaan ei enää tuijota kaupassa kipsijalkaista tyttöä. Viime vuonna tähän aikaan lokakuusta rullailin pyörätuolilla ja nyt pystyn lähes kivuitta kävelemään :D Toisaalta tuli kanssa vähän tyhjä olo kun tajusi, että mitäs nyt? Mulla oli tavote, päästä kävelemään lähes normaalisti. Nyt se on saavutettu toisen kerran ja jalasta tehty kestävämpi. Tie tähän pisteeseen oli suoraan sanottanu ihan helvetillinen ja näin rankkaa vuotta en ois ikinä uskonu joutuvani kokemaan... Silti todella outo olo ja vielä on matkaa siihen, että sopeudun tähän "uuteen elämään". Se vie aikaa ja tän jutun kanssa on vaan nyt elettävä. Jättää ne jossittelut pois päiväjärjestyksestä.

Vasemmalla kuvia alkutilanteesta ja oikeanpuoleinen kuva on otettu nyt kun yli vuosi on mennyt tapaturmasta

Enää ei ole unelmat missään kilpaurheilussa tai muussakaan extreemissä. Tavallinen kävely on mulle enemmän kuin iso juttu ja siitä pitää olla tyytyväinen, eikä lähteä tavoittelemaan liikoja. Tietysti tykkään edelleen mennä ja kokeilla kaikenlaista, mutta enää ei joka päivä harmita ettei tiettyjä juttuja pääse tekemään.Toisaalta oon niin paljon kaikkea tähän mennessä jo kokeillu, eikä ne muistot ja elämykset unohdu, eikä tarvikkaan. Muistan miltä tuntui olla sukset jalassa rinteen päällä ihanassa talvimaisemassa, auringonpasteessa . Lähteä laskemaan mustaa rinnettä ilman minkäänlaista pelkoa. Rinne hieman jäinen ja sukset eivät meinaa kunnolla pitää. Sekunninmurto-osan jännityksen ja pelontunne. Sitten oltiinkin turvallisesti alhaalla keho täynnä adrenaliinia. Ja sitten uudestaan, eikä siihin väsynyt koskaan. Seuraavana päivänä mäkihyppypuku päälle, hiukset letille ja kypärä päähän. Hyppyritorniin sukset olkapäällä. Monon kärjet lumessa, eikä meinaa saada siteitä kiinni. Lopulta onnistuu ja puomille istumaan. Ylhäältä se mäki näyttää paljon isommalta kuin alhaalta. Vähän pelottaa. Vielä kerran varmistetaan siteiden kiinnitys, lasit päähän ja sitten odotetaan lupaa. Kerran käydään vielä hyppy mielessä läpi. Lupa tuli, irrotetaan ote puomista. Ylämäenlaskuasentoon, pää tyhjäksi. Keula lähestyy ja sitten nopea liike. Seuraava muistikuva alhaalla. En kaadunnut, jes! :D Ja se mieletön hyvänolontunne. Katson vieressä oleviin isompiin mäkiin ja päätän, että tuolta mä kohta tuun alas, ehkä jo ensi kesänä? 

Joku päätti mun kesän suunnitelmat kuitenkin toisin ja samalla koko loppuelämän. Viime vuoden aikana oon kuitenkin oppinut tajuamaan enemmän, että mikä oikeasti on tärkeetä. Ensiks ne rakkaat ihmiset sun ympärilläs ja että niilläkin on kaikki hyvin. Aina elämä ei oo reiluu ja silloin sitä apua ja tukea tarvii puolin ja toisin. Samalla näkee kyllä, että ketkä oikeesti välittää ja ketkä ei. Sitten ne elämykset ja muut jutut tulee extrana päälle, jos on mahdollista :D.

Unelmia voi vieläkin toteuttaa, ne on muuttanut vaan aika paljon muotoaan :) Ja onhan mulla vielä yksi vanha harrastus jäljellä, musiikki. Siitä on tullu mulle oikeastaan vielä tärkeämpi asia kuin se oli ennen. Paljon tehnyt omia juttujakin ja saanut musiikkiopistosta neuvoja ja apua, niin biisien tekemiseen kuin pianohommiin. Ennen ei oikein ole malttanut pysähtyä ja alkaa työstämään mitään ideoita, vaikka niitä olisikin ollut. Olen myös päässyt osittain eroon kauheasta esiintymiskammosta (ei onnistunut välillä edes open seurassa soittaminen, saati sitten laulaminen...) Jos pelkää koko ajan virheitä, ei hommasta tule mitään ja koko soittaminen alkaa ahistamaan. Musiikin pitää olla mun mielestä rentouttavaa ja hauskaa. Siksi ei aikoinaan klassisessa pianonsoitossa hermot oikein kestäneet. Nyt on vapaus tehdä mitä vain ja biisienteko on mulle sama asia kun jollekkin päiväkirjan kirjottaminen. Suurin osa teksteistä jää ikuisesti pöytälaatikkoon, enkä niitä halua edes muille näyttää. Tärkeintä kuitenkin on, että oon löytäny jonkun hyvän tavan purkaa asioita. Alan kirjoittaa tai meen pianon luokse. Siitä sitten jotain syntyy ehkä tai sitten ei. Joka tapauksessa saan hetkeksi pään tyhjäksi ja tulee hyvä olo :)











Oon myös pitäny nyt syksystä lähtien lapsille taas jumppaa ja siitä tykkään :) Varsinkin nyt kun pystyy itekkin jotain mukana tekemään. Tarvin tosin jonkun siihen mun kanssa vielä, että pystyy paremmin esimerkkiä näyttämään. Kävin myös sellaisen ideointi ja koreografiakurssin vähän aikaa sitten. Oli taas hieno tunne, kun pääsi kurssilla yhdessä liikkumaan ja myös tanssimaan jotenkin. Varsinkin improharjoitukset olivat kivoja. Taas sai todeta, ettei se yksi nilkka ihan kaikkea estä :)

Musiikin ja lastenliikunnan pitämisen rinnalle kaipaisin kuitenkin jonkun oman harrastuksen. En vaan yhtään tiedä minkä? Siinä pitäis olla ees jotain ideaa tai jännitystä. Kuntosalilla käyn, mutta siitä on jännitys kaukana... Joku juttu minkä avulla jaksais sitten paremmin opiskella ja tehdä tavallisia ja tylsiä juttuja. Sitten pitäisi miettiä tulevaa ammattia, mitä pystyn tekemään jne. Liian monta kysymystä mihin en tiedä vastausta. Jotenkin tuntuu, että joku idea vielä puuttuu tästä "uudesta" elämästä". Siitä sitten vaan etsimään ja ehkä se jokupäivä löytyy jostain nurkan takaanta :)