After 2 years

Nyt on siis mennyt reilu kaksi vuotta onnettomuudeta. Blogin päivitteleminen on jäänyt elämässä vähän toissijalle ja se on oikeastaan tosi hyväkin asia. Onnettomuus ja vamma eivät siis enää vie kaikkea energiaani ja olen päässyt virallisesti palaamaan niin sanotun "normaalin elämän" pariin. On niin koulua, töitä kuin harrastuksiakin. Välillä tietysti jää miettimään kaikkea tapahtunutta, mutta ei asia enää häiritse elämää juurikaan. Kerron nyt sitten vähän kuulumisiani eri elämän osa-alueilta.

Koulu

Keväällä kaikki keskittyminen oli koulussa. Tuntui, että ylioppilaskirjoituksiin lukeminen hieman kärsi, koska oli muutenkin siinä samalla lukujärjestys aivan täynnä. Ajattelin jo koepäivien aamuna, että mennään sitten syksyllä uusimaan... Noh, Terveystiedon kokeesta tuli lopunperin L ja Bilsasta M. Jotenkin sain vähän huonosta lukemisesta huolimatta kaivettua ne kaikki tunneilla muistamani asiat siihen konseptille. Voin myös sanoa, että tästä onnettomuudesta ja oman terveyden huolehtimisesta oli aika paljon apua. Terveys on muutenkin aina aiheena kiinnostanut.
Keväällä osallistuin myös retkeilykurssille. Siihen liittyi ensiapukurssia, teoriaa, sekä yönkestävä retki metsään. Pyöräilimme non 70 km kahteen päivään ja leirintäpaikalla oli myös kaikenlaista ohjelmaa, kuten lautan rakentamista, yösuunnistusta, fresbeegolfia metsässä ja kaikenlaisia muita ryhmätehtäviä. Olin jostain syystä ainoa tyttö matkassa, mutta ei se menoa haitannut :D Oli ihan uusi kokemus nukkua teltassa +5 asteen lämpötilassa. Tälläisiä kursseja lukioon lisää! :)

Tälle syksylle mulle jäi sitten viimeiset 5 kurssia lukiota ja 4 kirjoitettavaa ainetta. Motivaatio oli työntäytteisen kesän jälkeen vähän hukassa ja ei mennyt kirjoitukset niin loistavasti kuin keväällä. Kyllä se lakki kuitenkin sieltä tulee ja nyt odotetaan vaan niitä itse juhlia :) En hakenut vielä mihinkään kouluun, joten voin käydä onneksi korottamassa jotakin ainetta, jos joku jää kaivelemaan. Sitten vaan korkeakouluihin papereita menemään ja toivomaan opiskelupaikan saamista. Ei mulla sitten venynyt lukio kuin puolella vuodella, vaikka olin lähes vuoden kokonaan koulusta pois. Opettajien joustaminen ja itsenäiset kurssisuoritukset onneksi mahdollisti tämän :)

Työt

Rahat alkoi olla tuossa keväällä aika tiukoilla ja pätin sitten mennä osa-aikatöihin koulun ohella. Tein puhelinmyyntiä noin 3 iltaa viikossa. Ei työ, eikä palkka ollut erikoista, mutta opiskelijalle koulunohessa ihan hyvä lisäansio siistillä sisätyöllä. Sain myös lopulta kesätöitäkin aamulehdenjakajana. Kuukauden verran tein sekä ilta, että yötyötä, mutta lopulta jaksaminen ei tähän riittänyt. Jaoin sitten loppukesän pelkästään postia. Voin sanoa, että yötyö ei minulle sovi, mutta ainakin sitä tuli kokeiltua. Työaika oli nimittäin noin klo 01.30-06.00. Itse työntekoaika ei siis ollut todellakaan pitkä, mutta tuo aika teki työstä todella raskaan ja haastavan. No, opin ainakin enemmän autonkäsittelyä kuin koskaan aikaisemmin. Peileistä peruuttaminen sujuu nyt ongelmitta ja muistan jokaikisen jakamani alueeni osoitteen ja sukunimen :D

Istis
Tästä aiheesta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta pysytään nyt pääasioissa :) Olen siis nyt mukana naisten istumalentopallon maajoukkueessa. Vajaa vuosi sitten lähdin lajia kokeilemaan ja nyt sitten olen ollut joka kuukausi 1-2 leirillä mukana. Ikinä en ollut aikaisemmin lentopalloa tosissani ja heti piti hypätä tositoimiin. Ekat leirit meni sivussa harjoitellen, yleensä toisen vasta aloittaneen kanssa pallotellen. Vuoden aikana tekniikka on kuitenkin kehittynyt tosi paljon ja nyt pääsen jo mukaan koko ryhmän harjoitteisiin. Valmentajat vaativat paljon myös meiltä junnuilta ja se on hyvä. Ei tässä muuten kehittyisi. Pääsen myös mukaan marraskuussa järjestettäviin istumalentopallon EM kisoihin :) Hieno kokemus varmasti, vaikka en juuri vielä peliaikaa saakkaan. Laji on tosi vaikea ja tekninen. Haasteena lattialla liikkuminen, sekä tosi nopea pelitahti.

Muut harrastukset

Rullaluistelua pääsin viimekesänä pitkästä aikaa kokeilemaan. Se onnistuu jotenkuten, mutta ei läheskään niin sujuvasti kuin ennen. Tien tulisi olla suhteellisen tasaista, eikä mitään isoja mäkiä saisi olla. Kun oikea nilkka ei taivu, niin vähän on kuulema huteran näköistä se mun meneminen.
Pieniä lenkkejä aijon kuitenkin jatkossakin tehdä ja ehkä kypärän ja suojien hankkiminen voisi olla aiheellista :D

Moottoripyörän saaminen on ollut pitkään jo mun haave. Olin koko kesän töissä ja olin jo pitkään päättänyt, että säästän johonkin kivaan asiaan. Sen verran oon joutunut tän jutun takia kärsimään Katselin sitten kesäkuussa suhteellisen halpoja A2 luokan pyöriä ja tuollainen Suzuki GS 500F tarttui Espoosta mukaan :) Suuri osa kesästä meni ajellessa ja kyllä tuntui pitkästä aikaa taas ihanalta. Sakoilta ja kaatumisilta vältyttiin. Kilometrejä tuli 3t ja pyörä pelitti ongelmitta koko kesän. Nyt on pyörä laitettu talviteloilla odottamaan ensi kesän ajoja.

Uutena lajikokeiluna on ollut jousiammunta. Kivaa ja haasteellista touhua sekin. Aion varmaan käydä aloittelijoiden vuorolla ampumassa aina välillä, mutta en usko, että ihan kilpailemaan tässä lajissa
rupeaisin. Ei taida mulla kestää lopulta hermot kovassa jännityksessä ja käsien tärinä vie voiton.

Musiikin harrastamistakaan en ole vielä lopettanut. Multa pitäisi tulla youtubeen tämän vuoden aikana vielä muutama biisi, joiden julkaisu on syystä tai toisesta venynyt. Keikkojakin olen saanut yhden laulaja kaverin kanssa, että ihan kiva harrastus se tämäkin on, varsinkin jos omista ideoista syntyy jotain konkreettista.


Jalka

Jalka on pysynyt hyvin mun tahdissa mukana. Ei ole juurikaan kipuja ja kävely sujuu todella hyvin. Kukaan ulkopuolinen ei edes tajua, että mulla joku vamma olisi :) Olen myös tottunut tähän "rajotteeseen" todella hyvin. Otan automaattisesti polkupyörän käyttöön pidemmillä matkoilla, varon kävellessä oksia, kynnyksiä yms. Ehkä myös välttelen jonkinverran kipeitä aiheita ja sellaisia tilanteita, jossa en tuon jalan kanssa pysty toimimaan. En siis koulussa mennyt enää syksyllä yrittämään pesäpallon tai jalkapallon pelaamista. Se ei enää vain onnistu ja piste. Tuo istis on varmaan ollut yksi suuri pelastaja tässä mun harrastustilanteessa. Vaikka mulla ei ole täällä kotiseudulla omaa seuraa, niin leirejä ja toimintaa on maajoukkueen kanssa suhteellisen usein.

Hyvin haavat parane parissa vuodessa :)

Lääkärit on sanonut, että tuskin jäi tuo viime operaatio mun viimeiseksi, mutta en jaksa asiasta niin kauaa stressata, kun ei ole kipuja ja kävellä pystyn. Kävin Töölössä viimeisessä kontrollissa ja lääkärin mukaan suurin riski on se, että jalkaterän nivel (ainoa joka nilkassa liikkuu) kuluu ja vaurioutuu ajan kanssa. Voi olla, että jalka kestää 5 vuotta tai 50 vuotta tuossa kunnossa. Ei voi tietää. Näillä mennään ja yritetään pysyä terveenä niin kauan kuin mahdollista :)

New year and tricks

Uusivuosi käyntiin ja enemmän tai vähemmän kivaa asiaa on jo ehtinyt sattua kohdalle. No ensinäkin jalkojen suhteen asiat on nyt ihan hyvin ja mitään muutoksia toimintakyvyssä ei ole tapahtunut suuntaan tai toiseen. Kipuilukin ollut onneksi tosi vähäistä, että jos leikkaukset olisi vähäksi aikaa leikkailtu. Muuten elämä on pyörinyt lähinnä koulun kanssa taistellessa. Nimittäin kohta alkaa tän abiturientin koitos ja vähän on opiskelumotivaatio ollut jossain puskassa piilossa :D 

No, kuitenkin mulla on nyt keväällä kaksi ainetta ja syksyllä sitten jatketaan. Jotenkin nyt puuttuu se kauhea panikointi kouluhommien suhteen, kun ei ne enää herätä mitään kauheaa taistele-pakene reaktiota, toisin kuin ennen. Kaipaisin kuitenkin vähän edes sitä paniikin tunnetta, että saisi rutistettua tuon lukion kunnolla loppuun. Mun adrenaliinivarastot on näemmä käytetty viimeaikoina johonkin muuhun.

No, mitä muuta mulle on tapahtunut. Pääsin kokeilemaan ististä eli istumalentopalloa heti vuoden alussa ensimmäistä kertaa. Tuli sitten sellainen kevyt aloitus, maajoukkueleiri :D Lentopalloa en ole ikinä pelannut tosissani ja vähän hölmistynyt olo oli aluksi olla siellä muiden huippujen kanssa. Innostuin lajista kyllä todella paljon, mutta ainoana miinuksena on se, ettei täällä mun kotikaupungissa ole mitään joukkuetta, missä voisi pelata. Olen itsekseni kyllä harjoitellut niskat kipeiksi sormi- ja hihalyöntiä, mutta itse pelistä mulla ei ole vielä oikein kunnon hajua, muuta kuin katsojana :D

Istumalentopallosta siis vähän vielä infoa, jos joku ei tiedä edes mistä puhun. Niin siis istiksessä istutaan lattialla ja liikutaan siellä, ei siis pyörätuolilla tai millään laudalla niin kuin joku mun kavereista luuli. Liikkumistapa on eri ihmisillä vammasta riippuen erilaista, mutta esimerkiksi itse voin kumpaakin jalkaa käyttää hyödyksi, tosin oikea tuntuu olevan vain tiellä :D Säännöt on lähes samat kuin pystypallossa, tietysti pelaamisasento tuo muutoksia. Laji on vammaisurheilua ja siksi lajin virallisiin kilpailuihin pääsy vaatii luokituksen. Pelajaat luokitellaan minimi- ja täysvammaisiin. Kentällä saa olla kerrallaa yksi minimivammainen ja muiden oltava sitten täysvammoja. Itse sain täysvammaisen paperit noin kuukausi sitten ja pääsen siis pelamaan virallisiin kisoihin, sitten kun taitotaso joskus riittää.

Sain myös ohessa vähän uutta näkökulmaa lääkäreiltä jalan suhteen... Paikalla oli suomalainen, sekä brasilialainen lääkäri ja vähän aikaa kun ne mun papereta katseli niin kummatkin olivat sitä mieltä, että mun jalka kannattaisi amputoida. Se ei tulisi kuulema  kauaa kestämään ja toiseksi mulle tulee muita vaivoja virheellisen kävelyasennon takia esim. polvi tai selkä kärsii. Toiseksi musta voisi kuulema  tulla vaikka juoksija, jos tekisin amputaation...  Luokittelun jälkeen oli siis vähän ristiriitaiset tunnelmat. Ei mua se itse amputaatiosana kauhistuttanut, kun sitä nyt on tultu jonkun verran  pakostikkin mietittyä. Vähän tuli vaan sellainen  tunne, että oonko ollut joku koekaniini kun mua on vaan leikelty ja leikelty ja nyt sitten sanotaan, että kaikki on ollut turhaa.... No, itsekseni kun olen miettinyt ja muiden kanssa jutellut niin kyllähän nuo lääkärien sanat on ihan totta, mutta asia ei ole mun kohalla vielä ajankohtaista. Jalka on päätetty säästää ja nyt viimeisen leikkauksen jälkeen kivut ovat melkein hävinneet kokonaan ja pystyn kävelemään keinukenkien kanssa hyvin. Sitten JOS nilkka taas kipeytyy tai JOS se alkaa hajoamaan tai JOS jotain muuta, niin sitten voin palata takaisin tähän amputaatiokysymykseen. Ollaan nyt tyytyväisiä tästä tilanteesta ja jätetään jossittelut vielä pois.

                               

Kuntosali ja pyöräily on tällähetkellä sellaisia liikuntamuotoja joita teen monta kertaa viikossa, joskus käyn myös uimassa. Lisäksi pallottelua lentopallon kanssa tulee tehtyä jonkin verran. On ihan kiva salillakin huomata, että on saanut lihaksia takaisin ja vaikka aluksi luulin, että se viime toukokuun leikkaus olisi vienyt kaikki voimat pois, niin ei mulle tullut silloin mitään merkittävää kunnon alenemista. Muuten lihakset alkaa jalkojenkin osalta olla ihan tasapainossa, mutta oikean eli kipeemmän jalan etureisi ja pohje on ihan surkeassa kunnossa ja etenkin tuon etureiden takia polvi kipeytyy usein. Mulla on vähän rajalliset nuo oikean jalan treenit ja pohjetta nyt en saa oikein ollenkaan aktivoitua, kun ei se nilkka liiku ja etureisilaite painaa pahasti nilkan kohdalle ja nilkkaremmit yms. Pyöräily kehittää joo, mutta jokin tehotreeni sille pitäisi kehitellä ennen kuin polvi poksahtaa kokonaan. Jos jollain kuntotohtorilla on jotain vinkkejä niin otan vastaan :D

Koulussa osallistuin yhdelle liikuntakurssille, mikä oli abeille suunnattu "rentoutuskurssi". Eli meillä oli noin yhtenä päivänä viikossa rentoutusta ja muina tunteina sitten pallopelejä, kuntosalia yms. Menin kurssille vähän kokeilumielessäkin, että pystynkö tekemään mitään yhteisillä tunneilla. Noh, enhän mä pysty koripallossa juoksemaan yms, mutta ei se menoa haitannut. Mun juoksu oli sellaista askel, kinkkaus, askel, kinkkaus tyyliä ja hauskaa oli :D Välillä kaverit sitten siinä läpällä ja vahingossakin huusi, että juokse karssu juokse! Ja sehän se vasta laittoi kinkkaamaan entistä kovempaa :DD
Hiihtämistäkin olen käynyt kokeilemassa ja ei olut kyllä mikään kevyt aloitus. Meidän piti kaverin kanssa hiihtää sellainen noin 5-7km lenkki ja se muuttuikin sitten noin 20 km lenkiksi... Ihan hauskaa oli joo, mutta enhän mä pysty nopeasti hiihtämään ja jos haluan niin tasatyöntöä. Ei tuokaan vielä menoa haitannut kun ihan ilman kiirettä mentiin, mutta itellä alkoi vähän keittää siinä vaiheessa kun tuli jyrkkä ylämäki ja eikun sukset pois ja pilaamaan monojen kanssa ladunpieli... Mun nilkka kun ei taivu yhtään, niin en mä saanut suksea yhtään lappeelleen ja enhän mä sitten ylös päässyt mitenkään jyrkimmistä kohdista ja luistelutyylille sain heittää hyvästit kokonaan. Alamäet meni taas tosi hyvin ja ei mitään ongelmia, ihmettelin vähän itsekkin miten tasapaino pysyi jyrkissä mäissä eli kyllä mä joskus vielä aion sinne laskettelurinteesees itseni raahata. Silloin vaan pitää olla joku ihminen mukana, joka vähän pitää mut järjissään, etten innostu liikaa ja mene liian jyrkkään mäkeen yms. muuta hölmöä. Yksi paha kaatuminen ja ei hyvää seuraa.. Lisäksi kävin testaamassa kajakilla menoa uimahallissa ja voin sanoa, että ei ole helppoa hommaa, vähän avutontunne olla kajakissa kiinni ja koskessa sitä vasta varmaan onkin :D


Nyt tällähetkellä kävelen tosi hyvin keinukenkien kanssa, eikä kukaan edes tuolla kadulla huomaa, että mulla mitään vammaa olisi. Yksi ongelma on kuitenkin vielä se, että kun tulen sisälle ja otan kengät pois, niin sitten toimintakyky muuttuukin kertaheitolla. Ilman keinukenkiä kävely on siis todella tönkköä ja tekee kipeää. Niitä sisäkenkiä odotellessa... Maaliskuussa mulla on kontrolliaika Töölössä ja toivoisin, että saisin vihdoin virallisen vammaluokituksen. Ihan itseni takia kuin myös paperisotaa helpottamaan.

Ekat tavallisiin kenkiin tehdyt muokkaukset, vasemmanpuoleinen kenkä korkeampi ja pohja keinuva.

Viimeseiksi vielä sellainen pieni tai oikeastaan iso avautuminen, jota ei monikaan tiedä mutta voi vaan arvata jos tuntee mut tai lukee mun päivityksia. Oon sanonut moneen otteeseen, että mun on tosi vaikea olla paikallaan ja että mulle yksi isoimmista jutuista henkisesti on ollut tapaturman jälkeen vanhojen harrastusten loppuminen ja tyhjyyden tunteesta johtuva turhautuneisuus. Noh, päätin sitten tuossa viime syksynä sanoa lääkärille tosta turhautumisesta ja kun en oikein koulussa pystynyt istumaan tai saati tekemään annettuja tehtäviä koko tuntia. Tunnit saatoivat mennä melkein kokonaan ohi ja saatoin piirrellä vain vihkoon. Ennen mulla oli tollaisia päiviä ehkä yksi viikossa, nyt ahisti koko koulussa olo. Ei tarvinut kun vähän kertoa mun elämästä ja vanhoista harrastuksista niin lääkäri kysyi, että ootko koskaan miettinyt että sulla voisi olla ADHD. No, oonhan mä vähän vitsillä asiasta kuullut koko ikäni ja äidiltä ihan tosissaankin, mutta ei siihin ollut koulussakaan puututtu kun parin jälki-istunnon ja rikotun oven lisäksi sain ysejä ja kymppejä. Diagnoosi tuli parin käynnin jälkeen ja lääkityksen sain kuntoon. Diagnosi kyllä selitti enemmän kuin sata asiaa musta. Oon koko ikäni ollut sählä ja unohdellut asioita, tippunut suihkulähteeseen ja toteuttanut tyhmiä päähänpistojani. Koulussa olen ollut hyvä jos aihe on kiinnostanut ja muistan asioita hyvin jos viitsin edes vähän lukea tai kuunnella. Lisäksi mulla on ollut joka päivä koulun jälkeen jotkut harkat, jos ei ollut niin keksin itse jotakin. Kävin tanssiharkoissa, pianotunnilla, laskettelemassa, hyppäämässä mäkeä, zumbassa, kuntosalilla, rullaluistelemassa, luistelemassa, hiihtämässä, kiipeilemässä, pelasin kotona tanssipeliä ja harjoittelin temppuja, piikillä ajo yms. ADHD:ssa aivojen dopamiinitaso on alentunut ja siksi tätä mielihyvää haetaan muualta kuten mun tapauksessa se on kohdistunut harrastuksiin, vaaran ja jännityksen tunteeseen. No nyt mun pitää syödä se sama aine purkista ja se vasta ärsyttää.

Monilla on ennakkoluuloja koko "sairaudesta" mun mielestä ominaisudesta niin yritämpä nyt heti korjata ne. ADHD mielletään pikkupoikien sairaudeksi, jotka eivät pärjää koulussa tai pysy paikoillaan. Tuo on yksi ilmenemismuoto. Diagnoosin kriteereitä ovat impulsiivisuus, tarkkaamattomuus, sekä yliaktiivisuus. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja niin on ADHD:n oireetkin. Tytöillä tämä "sairaus" on harvinaisempi ja se huomataan heikommin kuin pojilla, koska tytöillä päällimmäisiä oireita ovat unohtelu, huolimattomuus ja yliaktiivisuus voi välillä kääntyä sisäiseksi haaveiluksi. Mullakin tapahtuu koulussa nykyään silleen, että tuntuu siltä, että ei voi olla paikallaan, haluaisi liikkua yms. mutta enhän mä nyt melkein 19-vuotiaana voi alkaa haahuilemaan pitkin luokkaa, joten päätän sitten pelata laskimella matopeliä (keksin ladata sellaisen siihenkin :D) piirtää vihkoon, katselen ikkunasta ja mietin jotain aivan muuta tai vastaavasti voin kuunnella todella keskittyneesti opettajaa ja tehdä tehtäväni hyvin. Jos mua kiinnostaa jokin asia tai päätän jostain asiasta tosi kovasti niin silloin tämä kyseinen ominaisuus saa mut jopa yli-innokkaaksi ja lopputulos voi olla jotain aivan muuta kuin olin itsekkään odottanut. Teen vaikka kouluprojektia jota en ole saanut aloitettua millään ajoissa taaskaan. Huomaankin, että tän tekeminen onkin ihan kivaa ja puurran sitä 8h putkeen ilman minkäänlaista turhautumista tai tylsistymistä. Palautan työn opelle ja saan kympin tai päätin silloin tapaturman jälkeen, että haluan kävelemään ja haluan kuntoutua. Tein kovasti töitä ja työ palkittiin. Tavoitteet on tosi tärkeitä mulle ja niitä oon saavuttanut juuri kuntoutumisenkin suhteen. Diagnoosista en ole kauheasti puhunut muille, koska en halua, että ihmiset tekevät vääriä johtopäätöksiä tai jotain muuta. Ja koska, ei se mua ihmisenä muuta, mulla on ollut se aina ja ihan hyvin olen ilman diagnoosia pärjännyt tähän saakka ja en halua ajatella sitä minäkään sairautena, se on osa mua ja mun luonnetta.

Such is life

Yli vuosi mennyt onnettomuudesta ja 5kk viimeisimmästä ja toivottavasti myös viimeisestä leikkauksesta. Kaikenlaisia päiviä on ollut. Välillä meinannut iskeä vähän pessimistinen vaihde ajatteluun ja sen kanssa olen joutunut aika paljon kamppailemaan. Tää mun onnettomuus ja jalkajuttu yhtenä syynä tietenkin, mutta kaikkea muutakin muutosta tullut elämään. Nyt kuitenkin taas alkaa näyttää kaikin puolin vähän valosammalta ja mun paranemisprosessikin mennyt hyvään suuntaan :)

Kesä, 1-2 kk leikkauksesta:

Ensimmäisessä lääkärin kontrollin jälkeen kaikki oli hyvin. Luutuminen ja paraneminen tosin hidasta näin ison operaation jälkeen. Kepeillä siis jatkettiin ja sama homma toisessa kontrollissa pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Enää ei ole ollut niin malttamaton olo päästä kepeistä ja kipsistä pois. Kaikkeen näköjään tottuu ja yksi suuri syy varmaan oli kivuttomuus ja se, että keppien kanssa pääsi melkein samaa tahtia liikkumaan kuin muutkin. Käsivoimat oli vähän kasvanut alkutilanteesta nimittäin. Keppeihin kerkesi jo tottua tosi hyvin ja kesä ja alkusyksy menivät ihan hyvin niiden kanssa köpötellessä. Sain myös automaattivaihteisen auton ja sen myötä pystyi hoitamaan itse asioita ja itsenäisyys palautui. Pääsi liikkumaan ilman toisten apua :) Vähän vaikeaa arki tietenkin oli, lähinnä kun ei itse pystynyt kantamaan mitään, jos ei kinkannut. Paljon apua tarvitsi ja se ärsytti. Lisäksi turhautuminen vaan lisääntyi, kun ei oikein ollut mitään tekemistä ja festarit ja muut kesäjutut oli aika kaukaa haettua. Uimahalliin ei voinut mennä keppien kanssa liukastelemaan, pyöräillä yritin jotenkin yhdellä jalalla polkaisemalla mennä, sekä tehdä salilla käsiä, mutta siinä ne mahdolliset liikunnat sitten olivatkin. Paikallaan oleminen vaan on niin vaikeaa mulle, että ei meinannu tulla mitään :D Kuitenkin aika tavallista kesää vietin olemalla mökillä, käymällä uimassa, kalassa, grillaamassa, terassilla yms. Ainiin ja sitten musta tehtiin myös lehtijuttu kesän lopussa kahteen eri lehteen. Länsi-Savon verkkolehteen ja sitten Kouvolan Sanomien paperijulkasuun :P

Linkki Länsi-Savon juttuun:
http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/nilkka-irtosi-jalasta-lue-pieks%C3%A4m%C3%A4ell%C3%A4-k%C3%B6ysiradalta-pudonneen-tyt%C3%B6n-tarina-188298

Elokuu, 3kk leikkauksesta:

Koulu alkoikin sitten elokuussa ihan hyvin, vaikka motivaatio oli vähän hukassa. Tuntuu, että varsinkin kielissä ja matikassa on jäänyt vuodessa tosi paljon jälkeen...Kepeillä onneksi pääsi hyvin 4 kerroksista koulua ees taas. Ei tuntunut missään kun koko kesän oli kepeillä mennyt pitkiäkin matkoja kerrallaan. Kuitenkin olin jo niin kaivannut sitä, että päivät on täynnä tekemistä ja lopulta nukahtaa rättiväsyneenä ja tyytyväisenä.  Kotona oleminen pitkiä aikoja ilman mitää järkevää tekemistä on ollut tosi hajottavaa, enkä sitä enää ikinä haluaisi kokea kuin korkeintaan vanhoilla eläkepäivilläni...Kolmen kuukauden kohdalla sain onneksi puolipainovarausluvan, joka helpotti menoa tosi paljon.  Autolla ajo helpottui, sekä pystyin seisomaan ilman keppejä kummallakin jalalla. Ja kuinka hyvä fiilis pystyi tuollaisestakin pienestä asiasta kuin seisominen sillä hetkellä tulla :D Kuukausi piti kuitenkin vielä odottaa luiden vahvistumista, että voisi saada luvan kävelyyn.

Syyskuu, 4 kk leikkauksesta:

Syyskuussa oli taas lääkäri ja mahdollisesti oli tiedossa varauslupa kokonaan oikealle jalalle. Menin lääkäriin ilman turhia odotuksia, ettei vaan tule pettymyksenä, jos ei pääsekkään kävelemään. Röntgenkuvat näyttivät kuiten hyviltä ja lupa saatiin :) Kuitenkin ainoastaan kipsisaappaan kanssa sai luvan kävellä. No eipä se haitannut. Uusi kipsi taas jalkaan ja semmoinen kipsikenkä ja sitten sairaalasta ihan omin pikku jaloin ulos, onnellisena :D Tuli itsellekkin vähän yllätyksenä, että jalka piti heti ja ihan oikeasti kävelin omin jaloin sairaalasta pois. Ei sattunut kauheasti, tuntui vain vähän oudolta. Sinne jäi kepit eteiseen, enkä niitä ole enää tarvinnut. Vaikka nilkka on täysin jäykkä niin kipsikengän pohja on hieman keinuva, joten kävely näytti melkein normaalilta. Kipuja tuli aluksi, mutta sitä osasinkin odottaa kun eihän nilkalla ollut astuttu kevät-talven jälkeen oikeastaan ollenkaan. Kipu kuitenkin pysyi kohtuullisena ja tavalliset arkijutut kuten kaupassakäynti ja muut pikkukävelyt onnistuivat lähes kivuttomasti. Tietysti on päiviä kun jalka oli ja on kipeämpi ja silloin otetaan Tramalia naamaan ja yritetään levätä. Tunnen onneksi jo aika hyvin omat rajani ja osaan vähän myös hillitä itseäni ja malttamattomuuttani. Hyvä tunne, että kyllä tässä vielä ihan hyvin käy ja kannatti todellakin antaa lääkäreiden vielä korjata tätä nilkkaa, vaikka keväällä tilanne aika toivottomalta näyttikin.

Tommoset raudat mun jalassa nyt sitten on ja niin kuin vasemmasta kuvasta näkyy, pohjeluu loppuu aika lyhyeen...

Lokakuu, 5kk leikkauksesta:

Nyt oli kipsin kanssa kävelty jonkun aikaa ja se oli sujunut tosi hyvin. Pääsin takaisin melkein normaaliin elämään :) Lääkärikontrolli sitten taas tuli ja otettiin röntgen-, sekä tietokonetomografiakuvat. Kaikki näytti tosi hyvältä ja lääkäri oikein yllättyi siitä, että luu oli jo niin vahvaa. Tälläinen lopputulos on yleensä vasta vuoden jälkeen, jos silloinkaa.  Mulla näköjään vielä luuston kasvu kesken ja kiitos siitä :D Vähän itsekkin yllätyin, mutta paljon olen kipsistä huolimatta liikkeessä ollut ja salilla käynyt, niin kai se työ sitten palkittiin :)) Nyt mun nilkan luut ja nivelet on luudutettu yhdeksi luuksi. Varpaat liikkuu, mutta ei muu. Lääkäri sanoi, ettei tarvitse enää kipsiä käyttää. Pitää käyttää jotain mukavia kenkiä siihen asti kunnes saan jotkut erikoiskengät parin kuukauden päästä. Niiden pitäisi vaimentaa askelta ja helpottaa kävelyä, kun ei nilkka taivu yhtään. Seuraava kontrolli olisi vasta keväällä. Käynnin jälkeiset tunteet olivat vähän ristiriitaiset. Toisaalta enemmän kuin iloinen siitä, että kaikki on nyt hyvin. Oon viimeinkin "terve" ja jalalla saa kävellä ja se kestää. Kukaan ei enää tuijota kaupassa kipsijalkaista tyttöä. Viime vuonna tähän aikaan lokakuusta rullailin pyörätuolilla ja nyt pystyn lähes kivuitta kävelemään :D Toisaalta tuli kanssa vähän tyhjä olo kun tajusi, että mitäs nyt? Mulla oli tavote, päästä kävelemään lähes normaalisti. Nyt se on saavutettu toisen kerran ja jalasta tehty kestävämpi. Tie tähän pisteeseen oli suoraan sanottanu ihan helvetillinen ja näin rankkaa vuotta en ois ikinä uskonu joutuvani kokemaan... Silti todella outo olo ja vielä on matkaa siihen, että sopeudun tähän "uuteen elämään". Se vie aikaa ja tän jutun kanssa on vaan nyt elettävä. Jättää ne jossittelut pois päiväjärjestyksestä.

Vasemmalla kuvia alkutilanteesta ja oikeanpuoleinen kuva on otettu nyt kun yli vuosi on mennyt tapaturmasta

Enää ei ole unelmat missään kilpaurheilussa tai muussakaan extreemissä. Tavallinen kävely on mulle enemmän kuin iso juttu ja siitä pitää olla tyytyväinen, eikä lähteä tavoittelemaan liikoja. Tietysti tykkään edelleen mennä ja kokeilla kaikenlaista, mutta enää ei joka päivä harmita ettei tiettyjä juttuja pääse tekemään.Toisaalta oon niin paljon kaikkea tähän mennessä jo kokeillu, eikä ne muistot ja elämykset unohdu, eikä tarvikkaan. Muistan miltä tuntui olla sukset jalassa rinteen päällä ihanassa talvimaisemassa, auringonpasteessa . Lähteä laskemaan mustaa rinnettä ilman minkäänlaista pelkoa. Rinne hieman jäinen ja sukset eivät meinaa kunnolla pitää. Sekunninmurto-osan jännityksen ja pelontunne. Sitten oltiinkin turvallisesti alhaalla keho täynnä adrenaliinia. Ja sitten uudestaan, eikä siihin väsynyt koskaan. Seuraavana päivänä mäkihyppypuku päälle, hiukset letille ja kypärä päähän. Hyppyritorniin sukset olkapäällä. Monon kärjet lumessa, eikä meinaa saada siteitä kiinni. Lopulta onnistuu ja puomille istumaan. Ylhäältä se mäki näyttää paljon isommalta kuin alhaalta. Vähän pelottaa. Vielä kerran varmistetaan siteiden kiinnitys, lasit päähän ja sitten odotetaan lupaa. Kerran käydään vielä hyppy mielessä läpi. Lupa tuli, irrotetaan ote puomista. Ylämäenlaskuasentoon, pää tyhjäksi. Keula lähestyy ja sitten nopea liike. Seuraava muistikuva alhaalla. En kaadunnut, jes! :D Ja se mieletön hyvänolontunne. Katson vieressä oleviin isompiin mäkiin ja päätän, että tuolta mä kohta tuun alas, ehkä jo ensi kesänä? 

Joku päätti mun kesän suunnitelmat kuitenkin toisin ja samalla koko loppuelämän. Viime vuoden aikana oon kuitenkin oppinut tajuamaan enemmän, että mikä oikeasti on tärkeetä. Ensiks ne rakkaat ihmiset sun ympärilläs ja että niilläkin on kaikki hyvin. Aina elämä ei oo reiluu ja silloin sitä apua ja tukea tarvii puolin ja toisin. Samalla näkee kyllä, että ketkä oikeesti välittää ja ketkä ei. Sitten ne elämykset ja muut jutut tulee extrana päälle, jos on mahdollista :D.

Unelmia voi vieläkin toteuttaa, ne on muuttanut vaan aika paljon muotoaan :) Ja onhan mulla vielä yksi vanha harrastus jäljellä, musiikki. Siitä on tullu mulle oikeastaan vielä tärkeämpi asia kuin se oli ennen. Paljon tehnyt omia juttujakin ja saanut musiikkiopistosta neuvoja ja apua, niin biisien tekemiseen kuin pianohommiin. Ennen ei oikein ole malttanut pysähtyä ja alkaa työstämään mitään ideoita, vaikka niitä olisikin ollut. Olen myös päässyt osittain eroon kauheasta esiintymiskammosta (ei onnistunut välillä edes open seurassa soittaminen, saati sitten laulaminen...) Jos pelkää koko ajan virheitä, ei hommasta tule mitään ja koko soittaminen alkaa ahistamaan. Musiikin pitää olla mun mielestä rentouttavaa ja hauskaa. Siksi ei aikoinaan klassisessa pianonsoitossa hermot oikein kestäneet. Nyt on vapaus tehdä mitä vain ja biisienteko on mulle sama asia kun jollekkin päiväkirjan kirjottaminen. Suurin osa teksteistä jää ikuisesti pöytälaatikkoon, enkä niitä halua edes muille näyttää. Tärkeintä kuitenkin on, että oon löytäny jonkun hyvän tavan purkaa asioita. Alan kirjoittaa tai meen pianon luokse. Siitä sitten jotain syntyy ehkä tai sitten ei. Joka tapauksessa saan hetkeksi pään tyhjäksi ja tulee hyvä olo :)











Oon myös pitäny nyt syksystä lähtien lapsille taas jumppaa ja siitä tykkään :) Varsinkin nyt kun pystyy itekkin jotain mukana tekemään. Tarvin tosin jonkun siihen mun kanssa vielä, että pystyy paremmin esimerkkiä näyttämään. Kävin myös sellaisen ideointi ja koreografiakurssin vähän aikaa sitten. Oli taas hieno tunne, kun pääsi kurssilla yhdessä liikkumaan ja myös tanssimaan jotenkin. Varsinkin improharjoitukset olivat kivoja. Taas sai todeta, ettei se yksi nilkka ihan kaikkea estä :)

Musiikin ja lastenliikunnan pitämisen rinnalle kaipaisin kuitenkin jonkun oman harrastuksen. En vaan yhtään tiedä minkä? Siinä pitäis olla ees jotain ideaa tai jännitystä. Kuntosalilla käyn, mutta siitä on jännitys kaukana... Joku juttu minkä avulla jaksais sitten paremmin opiskella ja tehdä tavallisia ja tylsiä juttuja. Sitten pitäisi miettiä tulevaa ammattia, mitä pystyn tekemään jne. Liian monta kysymystä mihin en tiedä vastausta. Jotenkin tuntuu, että joku idea vielä puuttuu tästä "uudesta" elämästä". Siitä sitten vaan etsimään ja ehkä se jokupäivä löytyy jostain nurkan takaanta :)

Started again

Toukokuu tuli ja leikkaus lähestyi. Onneksi leikkaushaastattelusta oli jäänyt hyvä kuva. Mulle sanottiin sielä, että jalasta pitäisi tulla vielä ihan hyvä kävelyjalka, vaikkei sillä mitään pitkiä matkoja enää juostaisikaan. Anestesiat suunniteltiin kanssa hyvin ja mulle oli tulossa kipuhoitaja heti leikkauksen jälkeen. Toisaalta leikkaus jännitti ihan kauheasti, mutta kivut oli koko ajan päällä ja liikkuminen todella huonoa. Jalka oli kerennyt vääntyä jyrkästi sisäämpäin, niin oli sitä leikkausta toisaalta odotettukkin. Jatkuva kipu on nimittäin tosi rankkaa ja vie voimia. Ei pystynyt täyspäiväisesti enää koulunkäyntiin ja vapaa-ajalla yritin treenata vielä sen verran mitä pystyi, nauttia kesäsäistä ja tehdä kaikkea muuta mukavaa. Lomamatkankin kerkesin tehdä onneksi pitkästä aikaa ja aluksi ajattelin, ettei siitäkään mitään tule. Polkupyörän kun kuitenkin vuokrasi niin reissu sujui paremmin kun odotti ja kyllä niiden keppienkin kanssa rannalla pystyy käppäilemään :)

Kaiken sen panikoinnin, ahdistuksen ja kipuilun jälkeen oli vihdoin se leikkauspäivä toukokuun lopussa. Nukuin koko automatkan ja en kauheasti viitsinyt edes koko leikkausta miettiä. Päästiin ennen seitsemää sairaalan aulaan, äiti ja poikaystävä mukana. Menin heti labraan kun se aukesi ja siellä oli kauhea ruuhka. Kaikille soiteltiin, että pitäisi tulla jo osastolle, leikkaus alkaa ihan justiinsa ja paria tultiin jo suoraan labrasta hakemaan. Yksi alle kouluikäinenkin oli menossa leikkaukseen, eikä sitä näyttänyt jännittävän juuri ollenkaan niin aattelin itekkin jättää suurimmat panikoinnit pois ja yrittää olla rauhallisesti. Mullekkin tuli sitten kiirepuhelu hoitajalta ja piti lähteä osastolle. Äkkiä leikkausvaatteet päälle ja sitten sitä jo mentiin. Esilääkkeet ei oikein kerennyt vielä vaikuttamaan, mutta ihmeen rauhallinen olin. Leikkaussalissa oli taas paljon porukkaa ja tälläkertaa juttelin ihan tyynesti leikkausporukan kanssa. Anestesialääkäri ja kirurgi kertasivat vielä asioita ja varmistelivat joitakin tietoja. Oli hyvä ja luottavainen tunne koko jutusta. Aika kauan siinä vielä odotin ja juttelin kunnes sitten vintissä pimeni viimeinkin ja juuri ennen sitä hoitaja sanoi, että älä pelästy herätessä, kun sieltä lantiosta otetaan kummaltakin puolelta sitä luuta.

Hehkeenä heti leikkauksen jälkeen :D

Herään taas kerran kauheaan kipuun, mutta saan lääkettä nopeasti. Kipu tuntuu vain nilkassa, eikä missään lantiossa todellakaan. Lääkettä olisi kai saanut pyytää useamminkin, mutta olin vielä niin pöhnässä, että aloin aina vaan itkeä ja vasta siinä vaiheessa olin sitä pyytänyt. Pikkuhiljaa aloin heräilemään, eikä kipu helpottuut oikein mihinkään. Vähän oli sellanen fiilis, että ei tästä taas tuu mitään. Polvitaipeeseen laitettu puudute ei nimittäin puuduttanut kuin nilkan ulkosyrjän osittain ja leikkaus oli tehty koko nilkan pituisin viilloin kummaltakin puolelta.Samalla ihmettelin,että missä se lantiokipu on kun siitä niin paljon ennakkoon varoteltiin. Nopeasti anelääkäri onneksi tuli takaisin ultaäänilaitteen kanssa. Kokeiltaisiin kuulema reisihermon puuduttamista. Iso neula lantion seudulle ei tuntunut oikein miltään, vaikka sitä montakertaa sinne tyrkättiinkiin. Onneksi jalka puutui ja kipu loppui saman tien :) Lisäksi mulla oli kipupumppu ja toinen puudutus. Viimekerran kauhea painajainen muuttui onneksi ihan kivaksi ja kauaa ei tarvinnut kivuista kärsiä. Olin tosin saanut allergisen reaktion vahvasta opiaatista, mutta heräämöstä en ole varmaan kertaakaan ilman allergista reaktiota selvinnyt. Kutisi jokapaikkaan vieläkin, mutta onneksi kipua ei ollut. Kysyin hoitajalta lantiosta, mutta ei sille nähtävästi oltu tehty mitään ja sehän oli iso helpotus. Myöhemmin selvisi, että luunsiirre olikin otettu pohjeluusta.

Pääsin takaisin osastolle melko hyväkuntoisena ja jalka puutuneena. Äiti ja poikaystäväkin oli helpottuneita, kun kaikki meni hyvin, sillä mun leikkaus oli heräämöaika mukaanlukien venynyt taas sellaseen 8 tuntiin... Oli tosi oudon tuntuista kun ei tuntenut omaa jalkaa tai pystynyt liikuttamaan sitä polvesta alaspäin. Välillä huomasi että jalka on ihan vinksinvonksin eikä sitä itse pystynyt nostamaan takaisin. Lääkkeet väsytti ja jotakin harhoja näin. Ei kovin pahoja, mutta pahin taisi olla se kun yöllä/illalla näin, että joku ällöttävä vieras mies makaa siinä mun vieressä, eikä se lähtenyt pois.

Polvitaipeesta laitettua puudurusta pidettiin joku 5 päivässa ja sitten alettiin purkamaan muitakin lääkityksiä. Leikkaus oli mennyt todella hyvin, jalka oli suora ja kivutkin olivat kurissa. Turhaan olin pelännyt, että se viime kerran painajainen toistuisi. Olin helpottunut ja iloinen. Yksi todella tärkeä juttu saatu suoritettua ja nyt sitten vaan kuntoutumaan :) Täysin vuodelevossa jouduin olemaan neljä päivää. Sitten kun sai kipsin jalkaan, niin menoa ei rajottanut mikään, paitsi että vähän huippasi ja silleen :D Sairaalassa jouduin olemaan kaikkiaan viikon, vaikka itse olisin ollut valmis lähtemään aikaisemminkin. Alkoi se paikallaan makaamiin pikkasen turhauttamaan parin pahimman päivän jälkeen. Yhtenä päivänä sain vähän vääntää lääkärin kanssa kotiinmenosta, koska omasta mielestä olisin ollut kotikuntoinen, mutta päivystävä lääkäri ei sitten päästänytkään. Tosi iso leikkaus takana ja loppuelämästä kuulema kyse, niin ei se voinut vielä päästää. Pitkän keskustelun jälkeen tehtiin sitten kompromissi, että sain illan vapaaksi ja luvan lähtä käymään jossain. Siitä sitten lähdettiin porukoiden ja poikaystävän kanssa pienelle Helsinki kierrokselle :D Huonekaveritkin vähän siinä naureskeli, kun olin vähän itseppäinen taas vaihteeksi...:D Seuraavana päivänä sitten onneksi sain jo ihan luvan kanssa lähteä kotiin. Kerrankin jäi sairaalareissusta hyvä maku, vaikka vähän kerkesikin tylsistyä :)

Onneks sairaalaa saa aina näit kavereita seuraks :D Tossa poikaystävän tuoma Toho :P

Serkku toi vähän liiankii aidon näkösen marsun ja se on muute Merja ;D

Ennen leikkausta nilkka oli tästäkin kuvasta
 vääntunyt sisäämpäin huomattavasti enemmän.

Leikkauksen jälkeen suorana

1kk leikkauksen jälkeen

Nyt on kuukausi mennyt leikkauksesta ja yleiskunto on ihmeen hyvä. Jalasta hävisi kivut lähes kokonaan leikkauksen jälkeen ja vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa pystyn olemaan ilman vahvoja kipulääkkeitä :) Liikuttu on paljon ja uusi kipsikin jousuttu hankkimaan, kun edellinen meni puhki. Kepeillä pitäisi jaksaa kinkata elokuulle asti ja sitten kuntoutumaan, sekä takaisin kouluun. Muutan syksyllä myös omilleni ja sen lisäksi haasteena on taas kävelyyn pääsy. Jos nyt jo pääsisi aloittelemaan uutta elämää ihan kunnolla ilman mitään takapakkeja. Ei ne ongelmat tähän lopu, mutta ihan tavalliseen arkielämään pääsy olisi iso asia. Automaattivaihteinen autokin pitäisi saada ennen syksyä hankittua, että pääsisi postilaatikkoa pidemmälle, mutta sairaalle opiskelijalle ei rahaa ihan noin vain lennäkkään... En ole tarpeeksi vammautunut tiettyihin tukiin ja nyt sitä saakin sitten taistella erilaisten vakuutus asioiden ja kelan kanssa, enkä työkykyinenkään ole vielä pitkään aikaan, ... Kuitenkin pääasia, että jalka tulisi nyt kuntoon ja ei ihan kaikkea elämässä voi rahassa mitata, mutta joskus varsinkin tässä tilanteessa se voisi helpottaa tätä astetta vaikeampaa elämää edes vähäsen. Nyt kuitenkin kaikesta huolimatta yritän positiivisella asenteella mennä eteenpäin. Pääsee syksyllä toivottavasti näkemään muutakin kuin neljä seinää ja tietokoneen :D Vähän jäänyt yhteydenpito kavereihin syystä tai toisesta, mutta kohta kun pääsen taas liikkeelle niin lennän varmaan taas yötäpäivää harrastusten ja kavereiden parissa niinkuin ennenkin :D Mulle on koko elämä vielä täysin auki ja kerkeän varmaan tekemään vielä vaikka mitä kivaa, vaikkei se siltä ihan jokapäivä tunnukkaan. Pitäisi vaan unohtaa oman elämän vertaileminen ns. "terveisiin" ja olla onnellinen siitä kaikesta, mitä mulla jo on.

Unelmat on siksi
että muistat pitää kii
elämästäs täällä
vaikka sorrut kyyneliin
älä mieti liikaa 
ettet vain vajoais
liian syvään veteen
muuten itses kadottais

Sinä haluat 
sen sä saat

Kaikki unelmas

Sinä haluat 
sen myös saat

Kaikkein kauneimman

Sinä haluat 
sen sä saat

Kaiken ihanan

Sinä haluat 
sen myös  saat

Muistot kauneimmat;

Pidä siitä kiinni

Mitä vain voit haluta

Kaikkensa kun antaa

Niin syntyy lopulta

Jotain aivan uutta
Suotta sitä pelätä
kokeile ja mene
maailma sun edessäs

Paljosta kun luopuu

Niin silloin tajuaa

Unelmille siivet 

Antaa aamun sarastaa

Värit kirkkaat loistaa

Elämässäs vaan

Mustaks jos ne vaihtaa

Joutuu paljon maksamaan

- Karoliina Halme